Hautajaiset

Eilen oli ne hautajaiset. Minä en mennyt, koska minulla oli vauvavuoro ja se on aika olennainen enkä mielellään jätä sitä väliin, kun sitten ei ole riittävästi käsiä viiden taaperon apuna. Kuultuani millaiset hautajaiset oli, olin onnellinen, että en mennyt. 

Ystäväni oli ollut siellä ja kertoi, että se oli monen Brasilia-vuoden jälkeen kulttuurishokkia pahimillimmaan ja piti sen jälkeen vähän nieleskellä, sekä kyyneliä että oksennusta. 

Samaan aikaan oli samalla hautausmaalla ollut menossa neljät eri hautajaiset. Arkut avoimina muutaman metrin päässä toisistaan, pieni kappelimainen tila, jossa järkyttävä ruumiin haju, tämä helle yhdistettynä siihen että ruumiita ei käsitellä mitenkään. Kymmeniä ihmisiä kiipeämässä toistensa hartoille nähdäkseen edes vilauksen arkusta, ihmiset tuuppimassa toisiaan, paljon itkua ja kuolleen ystävämme isä ja veli arkun päälle heittäytyneenä silittäen tyttöä kuin hän olisi nukke. Joku vieras oli valittanut, että tyttö näyttää liian kauniilta, hänen poikansa oli niin paljon rumempi hautaamisen hetkellä kun kuoli päähän osuneeseen luotiin.

Vieressä paikallisen makumba-uskonnon (noituuden muoto) edustajat olivat olleet hautaamassa jäsentään kovaäänisin menoin, isoja karnevaalinukkeja kantaen ja rumpuja paukutellen. Ystäväni kertoi, että paikalle oli väsyneesti kävellyt henkikirjoittaja, lukenut rukouksen ja muistuttanut vanhempien kunnioittamisen tärkeydestä ja kolmen minuutin päästä arkku oli kannettu hautausmaalle, jossa kaivettiin kuoppa ja haudan päälle laitettiin lopuksi pieni keppi, jossa numerosarja. Sitten koko toimitus oli ohi, puolessa tunnissa. Ei mitään kauniita muistoja yhdessä jaettuna, kahveja, jäähyväissanoja, omaisten kunnioittamista tai muutakaan.

Ystäväni sanoi, että se oli toimituksena jotenkin niin epäinhimillinen ja ruma, että sitä pitää pitkään käsitellä. 

Minä mietin, miten tämä nopea hautaamissysteemi vaikuttaa ihmisten suruprosessiin ja menetyksen käsittelyyn, ja miten kuolema heille näyttäytyy. Haluaisin myös selvittää, onko rikkaimmissa piireissä erilainen hautaamiskulttuuri ja käsitys kuolemasta kuin alemmissa yhteiskuntaluokissa. 

Minä haluan muistaa tämän neidon kirkkaat silmät ja sen, miten hänen unelmanaan oli olla äiti. Ja sen, miten hän HIV:ä sairastaessaan pelkäsi, ettei koskaan voisi saada lapsia ja sitten parannuttuaan nyt elämänsä viimeiset vuodet kaikista haasteista huolimatta sai olla äitinä kahdelle lapselleen, elää hetken sitä unelmaansa, vaikka ne liian nopeasti päättyivätkin.