Gramacho

Kun kuulin, että meillä on Rion reissulla mahdollisuus päästä paikallisen lähetysjärjestön mukaan tutustumaan yhteen maailman suurimmista kaatopaikoista - tai lähinnä sen laidalla olevaan isoon slummiin, olin että mitään muuta mun ei sitten tarvitse nähdäkään. Valitettavasti mulla ei ole sieltä yhtään kuvaa, en halunnut mennä sinne kännykkä kädessä turistina, vaan oikeasti olemaan. 

Gramacho on jättimäinen alue roskaa, Rion 12 miljoonan asukkaan jätteistä 80% tuodaan sinne, 8 tonnia jätettä päivässä. Brasiliassa on vielä kehitettävää kierrätyksessä, joten käytännössä kaatopaikalla on töissä tuhansia ihmisiä tekemässä käsin sen kierrättämisen ja materiaalit sitten myydään erikseen eri tahoille ja kerääjät saavat palkan painon ja määrän mukaan. Gramacho tuli tutuksi dokumentista Wasteland, joka on muun muassa YouTubessa katsottavissa englanniksi, suosittelen. Dokumentin julkaisemisen jälkeen olot ovat osittain muuttuneet, mutta kaatopaikka ei moneksi muutu.

Alueen laidalle on syntynyt vuosien aikana iso slummi, joka on kurjin paikka, missä olen koskaan nähnyt ihmisten asuvan. Suomesta sellaista ei edes löydy mistään. Gramachossa ei ole juoksevaa vettä, roskaa on joka puolella ja slummin maa on kokonaan maatunutta roskaa, isot possut tonkivat jätekasoja talojen vieressä, mutaa on joka paikassa, talot puhtaasti hökkeleitä ja niistä roskista rakennettuja, mutta ne ihmiset...iloa täynnä, kengättömiä ja hampaattomia, mutta niin kauniita. 

Nyt en ala edes kirjoittamaan köyhyyden realiteeteista ja siitä ajatusmallista, joka siellä vallitsee. Olisi helppo marssia sinne ja muuttaa kaikki, syötää rahaa uusiin taloihin ja ties mitä. Se ei toimi niin. Osa niistä ihmisistä ei halua muuta, ne ei tiedä muusta, ne ei halua muuttaa - muistot, perheet, suvut on siellä, mummolat ja naapurit. Ei ole mallia toisenlaisesta elämästä, ei ymmärrystä siitä, miltä alueen ulkopuolella näyttää, että puolen tunnin ajomatkan päässä on Rion maailmankuulut nähtävyydet, Kristus-patsaat ja sokeritoppavuoret ihailtavaksi, mihin turistit tulee tuhansien kilometrien takaa.

Mutta ihmiset muuttuu. Ne muuttuu kohtaamisten myötä, sen, että joku näkee vaivan rakentaa luottamusta, elää sitä elämää yhdessä, palvella ja tukea, rakastaa. Ihailen sitä työtä, mitä meidän uudet tuttavuudet, brasilialainen pariskunta tekee siellä ihmisten keskellä - ovat jo kahdeksan vuoden ajan niiden perheiden keskellä elämää jakaneet. Luottamuksen näkee siinä, kun slummin tytöt tulivat hakemaan pariskunnan kolmevuotiaan tytön kotiinsa leikkimään ja äitinsä lupasi, että se tietenkin sopii ja että jos tulee jotain, voivat tulla sitten meidät jostain sieltä etsimään. Mietin, olisinko itse omaa lastani sinne noin vaan päästänyt? Olisitko sinä?

Yllätyksekseni huomasin myös, miten luontevasti minä ja ystäväni Kate solahdettiin sinne slummin mutapihoille lasten kanssa leikkimään. Se maailma on tuttu täältä kotikulmilta, vaikka samanlaista köyhyyttä en täällä olekaan kohdannut ja muksut oli ihan tuntemattomia. Niin sitä vaan on täällä kartuttanut sellaista kokemusta, mitä monella brassillakaan ei ole, vaikka jotenkin oletan, että on. Lapset ryntäsi syliin, äidit halaamaan ja minä halasin takaisin ja lähtiessä rukoilin heidän pyyntöjensä puolesta niin kuin en ikinä olisi muuta tehnytkään. 

Lähtiessä roskakasan päälle kasvaneesta puutarhasta lehahti ilmaan monia perhosia, me tuijotetiin niitä vaiti. Oltiin juuri nähty miten rukouksen jälkeen yhden miehen jalan avohaavat ja hiertymät olivat parantuneet ja iho palannut ennalleen ja mietin, että en vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään. 

Automatkalla majapaikkaan pidätin kyyneleitä. Haluan takaisin heti kun mahdollista. Haluan tuntea ne lapset nimeltä ja kuulla äitien tarinat, istua auringon laskiessa niillä pihoilla, nähdä miten sydämet muuttuu - minun ja heidän - kerta kerran jälkeen niin että tulee päivä kun hymyillään samaa hymyä ja tiedetään, että me ei olla roskaa vaan arvomme mittaamaton, beauty in the ashes. 

Ja niillä ystävillä on muuten myös projekti, jossa rakennetaan uusia taloja, vesijohtoja ja balettikoulua sinne slummiin. Tulee kaunista. Siinä on mukana isoja yrityksiä, kuuluisia nimiä ja sitten ne siellä vuodesta toiseen työtä tekevät uudet ystäväni. 

Saman päivän iltana paikalliset ystäväni ajeluttivat ympäri Rioa, radiossa soi se sama bossanova, jonka syntyseuduilla Ipaneman kaduilla minulle esiteltiin ne ravintolat ja kulmat, jossa ne pehmeät rytmit tulivat maankuuluiksi, saivat alkunsa ja tulivat tämän maan sydämen sykkeeksi. Hetken olo tuntui epätodelliselta, ne rikkaat kadut, luksushotellit, bossanovat ja muutaman kilometrin päässä olevat hökkelitalotkin.