Sanattomuuteen saakka

Olen ollut ihan sanaton tänään. Olen kertonut aiemminkin, että täällä tapahtuu tosi kauniita ihmeitä päivittäin ja ne on niin luonnollinen osa meidän arkea, että niistä unohtaa kertoa. 

Olin tänään meidän lastenkodilla auttamassa. Meillä on siellä paikkoja isommille tytöille ja sitten ihan vauvoille. Tällä hetkellä vauvoja on viisi, nuorimmat neidot on 4 kuukautta. Toinen näistä nuorimmista on huumeäidin vauva, joka tuli meille siksi, että äiti asuu edelleen kadulla, on 17-vuotias ja elämä huumeissa. Koko raskausajan äiti käytti crackia, toi vauvan meille hauraana hampaatonta hymyä yrittäen. 

 

Tyttärensä syntyi täysiaikaisena, mutta tosi pienikokoisena. Meille kerrottiin heti alusta asti, että pitäisi varustautua siihen, että tämä pieni Maria-vauva ei selviä hengissä, mutta voidaan olla tarjoamassa hyvää hoitoa elämänsä ensimmäisiin ja ainoaisiin elinviikkoihin. "So that all she would know is love", psykologi selitti. 

Meidän lastenkodin vauvoista vastaava ihmenainen, Simone, sanoi heti alkuun, että ei hyväksy tällaista diagnoosia ollenkaan, että Maria elää ja tulee voimaan hyvin. Sama Simone kieltäytyi uskomasta, että 30 päivän ikäisenä meille tullut huumeiden vieroitusoireista kärsivä Lucas olisi elämänsä sokea ja ripusti hänelle värikkäitä julisteita sängyn ympärille kaikkien huviksi. Simone rukoili päivittäin ja sanoi, että tämä poika tulee vielä näkemään. Kolmen kuukauden ikäisenä hänet todettiin näöltään normaaliksi lääkärissä ja reilun vuoden ikäisenä hän sai ihanat adoptiovanhemmat. 

Pikkuruinen Maria on ollut meidän kaikkien silmäterä. Niin hento ja kaunis, monen haasteen neito. Viikottain sydänlääkäriä ja muita toimenpiteitä, todella paha refluksi ja monta vaarallista hetkeä ja ensiapuun kiitämistä. 

Eilen Maria kävi taas lääkärissä, meni koko päivä. Simone oli sylinä, tutkimuksesta toiseen. 

Maria on nyt täysin terve. Lääkäri oli kyynelsilmin onnitellut Simonea, että en tiedä, mitä te teette oikein, mutta jotain se on, koska hän on nyt normaali ja kooltankin ihan kasvukäyrällä, vaikka pikkuinen vielä on. 

Itkettiin Simonen kanssa yhdessä tänään. Sitä pientä ihmevauvaa ja vahvaa sydäntä. Ja minä lisäksi sitä Simonen äidin sydäntä, uskomatonta omistautumista joka päivä niiden pienten elämien eteen, niin että työnkuva on rakastaa vauvat vahvoiksi ja tehdä se niin kauniisti, että siitä se sanattomuus.

Silitin nukkuvaa Mariaa. Jumala siihen kuiskasi, että "shes's my favorite, Henna". Enkä ole ehkä koskaan ollut niin etuoikeutetulla ja tärkeällä paikalla, kuin lempilastaan saanut hoitaa.

So that all she would know is love.

 

Ikätoverit. Maria on tuo pienempi <3