Worlds apart

Tiedättekö, että joskus on vähän vaikea jakaa tätä arkea täältä. Moni kysyy, että mitä kuuluu ja minä vastaan, että hyvää tänne. Ja yleensä kuuluukin. Sitä on vaan koskus vaikea kommunikoida, että mitä tämä elo täällä ihan oikeasti on. 

Sitä hakee sanoja kun toinen kertoo, miten osti talon tai sai unelmiensa työpaikan tai varasi ulkomaanmatkan ja sitten tulee minun vuoro, enkä oikeasti osaa sanoa mitään. 

Minun arjen asiat kun on joskus tällaisia: tulen itkien kotiin, kun minun talon ulkopuolella oli 11-vuotias ystäväni kerjäämässä kaksivuotiaan veljensä kanssa ja kello on jo yli iltayhdeksän. Minulla on kassissa litra jäätelöä, johon sain rahat joltain ystävältä, joka on halunnut työtäni tukea. Ajattelin, että olen sen jäätelön ansainnut kun päivä on ollut rankka ja meidän lastenkodin edustalla on ammuskeltu ja tyttöjen olinpaikka on paljastunut ja heidän turvallisuutensa on vaarassa, niistä 14 muusta puhumattakaan tai meidän kuudesta vauvasta siellä muurien sisäpuolella. Ja siinä on se ystäväni, kerjäämässä perheelleen ruokaa ja minulla syyllisyys jo siitä jäätelöstä valmiiksi, koska se on kallista ja sen rahan olisi voinut käyttää järkevämminkin. Juoksen sisälle kyyneliä pidättäen ja etsin muutaman setelin ja nappaan banaaninipun annettavaksi myös. 

Samana iltana meidän tiimin johtaja kirjoittaa meille tiedoksi yhdestä meidän ystävästä, johon ollaan tutustuttu kaduilla kun hän on ollut myymässä itseään. Hänet - jonka tunnemme etunimellä ja hyvinkin - on tapettu kotiinsa murron yhteydessä. Kuoliaaksi puukotetun äidin kohdussa kasvoi vielä eilen vauva ja nyt myös 2-vuotias isosisko on orpo. 

Seuraavana päivänä olen viemässä isoa porukkaa lentokentälle ja lähtiessä meidän auton sivuovi tippuu maahan, ihan noin vaan. Sitten siinä vaan pikaisesti jarrua pohjaan, hyppään kuskin paikalta ja nostan painavan liukuoven paikoilleen kuin nobody's business ja jatkan ajamista. 

Ja slummissa likaiset lapset ryntää syliin. Yhdellä on housut pississä, mutta annan hänen istua sylissä pitkään, kukaan ei ole pitänyt lähellä kuitenkaan. Toiset laittaa minun tukkaa ja kuiskii korvaan, että täti voisitko ostaa meille ruokaa tai kännykät. Ja että äidillä on sulle asiaa kanssa, kun meillä ei ole rahaa mihinkään. 

Nämä arjen kuviot on vaan erilaiset ja Suomen yltäkylläisyys on eri todellisuutta ja on hyvä, että on. Sen eron on tajunnut vasta täällä enkä tiedä, en aiemmin sitä ole osannut näin nähdä. Talot ja ylennykset, vakipaikat ja eläkevirat ja kaikki on tosi hyviä asioita ja niistä pitää olla iloinen. Minä vaan olen muuttunut täällä niin, etten tiedä osaisinko niistä omalla kohdalla samalla tavalla nauttia kuin ennen. Nyt ymmärrän täysin, mitä tarkoittaa, kun jotkut täällä sanoo, että ovat ruined by poverty. Asiat ei ole enää samoin kuin ennen.