Ystäväni Sebastiana

Minun 78-vuotias ystäväni Sebastiana on saanut kodin! Ensin luulin, että hän oli kuollut. Se tuttu puiston penkki oli tyhjä, se Sebastianan karu koti. Ei ollut likaista lakanaa siinä eikä ympärillä epämääräistä kasaa valkoisia kannellisia ämpäreitä, hänen omaisuuttaan. Niissä ämpäreissä oli paljon tavaraa, täysin käyttämätöntä. Suurin osa lahjoituksia, avaamattomia hammastahnoja, saippuoita,  käyttämättömiä pyyhkeitä – pääsin niitä kerran ihastelemaan. Kun ei omista mitään, vaalii niitäkin mitä saa ilman että raaskii mitään niistä käyttää. Koskaan ei tiedä, jos ne loppuu eikä saakaan uutta tilalle. Pitää säästää, vaalia.

Sebastiana oli sairastunut vakavasti ja päässyt sairaalaan. Lopulta jonkun aidon ihmeen kautta joku kaupungin sosiaalihuolto oli järjestänyt hänelle asunnon. Kodin! Huoneen! Avaimineen päivineen! 

Muistan joskus lukeneeni jotain tutkimusta asunnottomuudesta Suomessa ja jonkun miehen siinä kertovan, miten ihmeellisen voimaannuttavalta ja merkitykselliseltä tuntui pidellä kädessä avaimia omaan (vuokrattuun) asuntoon pitkän asunnottoman jakson jälkeen.

Ystäväni ei siis asu enää sen ison puun alla keskustassa, jossa sateella ei ole suojaa, eikä vessaa tai suihkua koskaan. Ei kukaan enää yöllä sylje päälle ohikulkiessaan tai hajota isoa sateenvarjoa lyömällä sitä kappaleiksi katukiveykseen tai varasta Suomesta tuotua vilttiä, johon kääriytyneenä hän nukkui.

En rehellisesti uskonut, että asuntoa järjestyisi. En uskonut muutokseen, silloinkaan kun sitä paljon rukoiltiin tai tervehtymiseenkään, oikeasti. Olin vaan onnellinen siinä Recifen kesäsateen ropinassa, kun sain kunnian istua ystäväni vieressä olohuoneessaan sen ison – silloin vielä ehjän – sateenvarjon alla. Mietin, miten etuoikeutettu olin, että sain siinä hetken elämää jakaa. Itkin silloin. Molemmat itkettiin, Sebastiana aloitti jo kun kysyin mitä kuuluu. Hän sanoi, ettei kukaan kysy koskaan. Olin just palannut joululomalta ja miettinyt, mitä täällä taas teinkään ja miksi palasin. Silloin tiesin.

En tiedä, millaista olisi asua monta vuotta kadulla ja sitten saada yllättäen avain omaan kotiin, päästä nukkumaan oikeaan sänkyyn, käydä hedelmäostoksilla torilla ihan niin kuin tavalliset ihmiset sen jälkeen kun vuosia on syljetty päälle. Yksi tuttava oli nähnyt Sebastianan hedelmäostoksilla ja sanoi, että hymy hänen kasvoillaan oli leveä.

Mutta sen tiedän, että ihan näin sivustaseuraajanakin on kiitollinen melkein sanattomuuteen saakka. 

Ei ole näkymätön Isälleni pimeän puiston penkki, eikä Sebastianan sydän, vaan rakas, kalliilla lunastettu. Ei mahdoton hänen tilanteensa muuttaa, kodittomasta kadullanukkujasta hymyileväksi hedelmänostajaksi.

Kiitos on joskus liian pieni sana.

Sebastiana ja minä hänen entisessä olohuoneessaan, ämpärit vieressä  ja ympärillä suomalainen viltti.