Se nyt vaan on näin?

Katukirkossa haisee aina voimakas liima, roskat ja lika. Vuosi sitten mietin, alkaisiko se hajuyhdistelmä joskus ällöttää. Ei nähtävästi, koska vieläkin sen siedän ihan hyvin. Rottia en siedä, en sitä, että ne vilistää selän takana vanhan suihkulähteen (ei siinä ole vesi juossut vuosiin) reunustalla olevassa pensaassa. Niiden vinkuna kuuluu ja puska heilahtaa, mutta et näe niitä. Mikä on ihme, koska ne on kuulema sellaisia puolikkaan kissan kokoisia. 

 

Katukirkossa pyörii yksi 15-vuotias tyttö, joka on raskaana. Kooltaan niin pieni, että en tiedä, miten se syntyvä lapsi fyysisesti selviää ulos. Liimaa lounaaksi, siinä pienen kokonsa salaisuus.

Siellä on myös yksi nainen, joka pyörittää niitä kulmia. Se myy liimaa, asuu jengeineen patjoilla yhden kaupan edessä ja sen laumaan kuuluu myös joukko kulkukoiria. Minulle se kantaa lapsenlapsensa hoidettavaksi, sanoo, että itse pyysi. 

 

Joskus näkee huumekauppaa. Joskus katutappeluja. Joskus tyttöjä ottamassa selfieitä likaisilla patjoilla ja postaamassa ne Facebookkiin. Joskus yhden kuvankauniin lapsen, jonka äiti on aina liimasta ihan rikki ja syö lapsensa ruuat. Joskus pieniä poikia matkalla jengeihin kun kasvavat ja pieniä tyttöjä myymässä purkkaa tienestin toivossa. Valitettavan usein ne on niitä, jotka ovat myöhemmin myymässä jotain ihan muuta saman tienestin tähden. 

 

 

Montaa asiaa en haluaisi nähdä. Monelle asialle pyritään tekemään jotain. En halua turtua tai ajatella, että nosenytvaanonnäin, vaikka se nyt vaan on näin. On voitava nähdä muutos ja toivo sielläkin, missä se inhimillisesti on ihan oikeasti mahdotonta.

Sitten on niitä sebastianoita, jotka saa asunnon ja tulee terveeksi. Tai se pieni tyttö, joka sai paikan lastenkodista. Tai huumekauppiaita, jotka itkee meidän tiimin miehille, että haluan olla niin kuin te, en halua tätä enää.

Onneksi on näitä, eikä se sittenkään ole nyt vaan näin.