Välillä
on ikävä Suomeen.
Niin
kuin tänään kun kävin maksamassa laskuja.
Ensin
etsin turvallisen pankkiautomaatin, jotta saan käteistä. Laskut täytyy nimittäin maksaa käteisellä. Niin
kuin vuokrakin, vuokraemännän ovella. Ensin pitää toki lähettää viestejä, että
milloin sopii ja onko kotona ja voinko just nyt tulla sinne ovelle tuomaan
rahaa kirjekuoressa, saanhan kuitin.
Sen
pankkiautomaattikäynnin jälkeen tietysti kuljet sen rahasumman kanssa tuolla
pitkin poikin lähimpään loteriaan, paikalliseen
lottokioskiin, jossa myös laskut maksetaan samalle luukulle, josta mummot pelaa
lottoa äkkirikastumisen toivossa. Lasku pitää olla mukana tulostettuna. Tietysti,
koska siitä revitään pieni osa sinne kuitiksi. Isoimman osan saat itse. Mikään
hei-ois-tää-lasku-tässä-sähköpostissa ei toimi, kokeilin.
Sitten
jonotetaan seisten. Tunti. Joskus selviää vartissa, jos hyvin käy. Koskaan et ole
ainoa laskujaan tunnollisesti maksava kansalainen, ajoittain tuntuu, että koko Brasilia maksaa laskuja yhtä aikaa. Lopulta
pääset maksuluukulle ja loppusumma pyöristetään himpun ylöspäin, koska kuka nyt
hiluja antaisi takaisin, kaupassakaan.
Joskus saa oikeasti vaihtorahana vaikka purkkaa. Isossa marketissa tuossa
vieressä ei koskaan ole vaihtorahaa. For real. Siksi maksan aina
kortilla, että kassaneidin ei tarvitse kyllästyneenä kysellä vaihtorahaa sille
minun viiden euron arvoiselle setelille; ei tarvitse huudella esimiestä tai
kysellä muilta kassoilta tai asiakkailta, että oisko jollain vaihtaa pieneksi.
Kellään ei koskaan ole.
Sitten kun laskut (maksan siis veden, netin ja sähkön erikseen loteriaan) on taas maksettu ja kuitit on taskussa, voikin mennä kotiin ja avata
verkkopankin ja yhdellä klikkauksella hoitaa kaikki Suomesta tulleet e-laskut
pois päiväjärjestyksestä ja muistaa, että kehittyvä maa on kehittyvä maa ja
hyvinvointivaltio jotain ihan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti