Epäreilua?

Sisko lähetti kevätkuvia minun lempilapsista, yhdestä melkein neljäveestä ja sen veljestä. Lähettelin niille WhatsAppin kautta sydämiä ja terveisiä. En ole muuten ennen niitä lapsia ollut mikään sydäntenlähettelijä millään muotoa. Niin sitä ihminen muuttuu.

Lähdettiin slummiin ja siellä meitä odotti taas alastomat lapset, osa tosi nälissään. Yksi pieni poika on aina ilman vaatteita tätinsä hoivissa, äitinsä ties missä. Täti on sairas eikä voi oikeasti huolehtia lapsista. Siellä ne lapset asuu kanojen kanssa samassa kodissa, pissiä lattialla, koska vessaa ei varmaan vaan ole tai sen käyttöä ei ole koskaan opetettu. Vaipat pienimmällä on joskus, ne roikkuu melkein polvissa, koska samaa käytetään monta päivää putkeen.

En ajattele asioita niin, että joku elämän olosuhteen on epäreilua ja jonkun toisen ei. Silti en voi olla vertaamatta näiden pienten elämää täällä niiden minun pienten elämään Suomessa ja siihen hyvinvoinnin etuoikeuteen ja armoon, mille olen ainakin itse niin sokeaa välillä. Mahdollisuudet ei ole kaikilla samat. Sydäntä väänsi ne lapset täällä ja ajatus siitä, että mun lempilapset eläisi samoissa olosuhteissa.

Haluan, että se aina itsestään muistuttaa – se tunne. Haluan nähdä nämä samalla tavalla täällä, yhtä tärkeinä. Että samalla tavalla lähettäisin sydämiä, jos näistä lapsista täällä kuvia saisin. I know heaven sure does.