Se nyt vaan on näin?

Katukirkossa haisee aina voimakas liima, roskat ja lika. Vuosi sitten mietin, alkaisiko se hajuyhdistelmä joskus ällöttää. Ei nähtävästi, koska vieläkin sen siedän ihan hyvin. Rottia en siedä, en sitä, että ne vilistää selän takana vanhan suihkulähteen (ei siinä ole vesi juossut vuosiin) reunustalla olevassa pensaassa. Niiden vinkuna kuuluu ja puska heilahtaa, mutta et näe niitä. Mikä on ihme, koska ne on kuulema sellaisia puolikkaan kissan kokoisia. 

 

Katukirkossa pyörii yksi 15-vuotias tyttö, joka on raskaana. Kooltaan niin pieni, että en tiedä, miten se syntyvä lapsi fyysisesti selviää ulos. Liimaa lounaaksi, siinä pienen kokonsa salaisuus.

Siellä on myös yksi nainen, joka pyörittää niitä kulmia. Se myy liimaa, asuu jengeineen patjoilla yhden kaupan edessä ja sen laumaan kuuluu myös joukko kulkukoiria. Minulle se kantaa lapsenlapsensa hoidettavaksi, sanoo, että itse pyysi. 

 

Joskus näkee huumekauppaa. Joskus katutappeluja. Joskus tyttöjä ottamassa selfieitä likaisilla patjoilla ja postaamassa ne Facebookkiin. Joskus yhden kuvankauniin lapsen, jonka äiti on aina liimasta ihan rikki ja syö lapsensa ruuat. Joskus pieniä poikia matkalla jengeihin kun kasvavat ja pieniä tyttöjä myymässä purkkaa tienestin toivossa. Valitettavan usein ne on niitä, jotka ovat myöhemmin myymässä jotain ihan muuta saman tienestin tähden. 

 

 

Montaa asiaa en haluaisi nähdä. Monelle asialle pyritään tekemään jotain. En halua turtua tai ajatella, että nosenytvaanonnäin, vaikka se nyt vaan on näin. On voitava nähdä muutos ja toivo sielläkin, missä se inhimillisesti on ihan oikeasti mahdotonta.

Sitten on niitä sebastianoita, jotka saa asunnon ja tulee terveeksi. Tai se pieni tyttö, joka sai paikan lastenkodista. Tai huumekauppiaita, jotka itkee meidän tiimin miehille, että haluan olla niin kuin te, en halua tätä enää.

Onneksi on näitä, eikä se sittenkään ole nyt vaan näin. 

Kaikkeen tottuu

Reilu viikko vatsapöpön kourissa, parasiittihäätöä lääkkein, kengästä löytyi aamulla järkyttävän kokoinen torakka, pienen pienet muurahaiset valtaa keittiötä, termiitit syö kaappeja jatkuvalla syötöllä ja vessassa on hometta koska ikkunaa ei voi avata (sen korjaamiseen on vuokranantajalla mennyt nyt pari kuukautta) ja tätä rataa.

Oon niin tottunut kaikkeen tuohon, että alan katsoa asioita positiiviselta kantilta: vatsapöpö alkaa olla voitettu, ruoka maistuu taas ja parasiittilääke maksoi vain kaksi euroa (sama aine Suomessa maksaa nelisen kymppiä, tarkistin), muurahaiset saa kuoliaaksi suihkutettavalla myrkyllä tai tiskiaineella, termiitit ei syö minua ja vessan ikkuna tulee varmasti korjatuksi ennen pitkää.

Patience is the key of living in Brazil succesfully, sanoi joku tässä vähän aikaa sitten ja oli oikeassa.

Voi Suomi kun tietäisit, mikä onnela olet.

Verkkopankki sanoo klik

Välillä on ikävä Suomeen.

Niin kuin tänään kun kävin maksamassa laskuja.

Ensin etsin turvallisen pankkiautomaatin, jotta saan käteistä. Laskut täytyy nimittäin maksaa käteisellä. Niin kuin vuokrakin, vuokraemännän ovella. Ensin pitää toki lähettää viestejä, että milloin sopii ja onko kotona ja voinko just nyt tulla sinne ovelle tuomaan rahaa kirjekuoressa, saanhan kuitin.

Sen pankkiautomaattikäynnin jälkeen tietysti kuljet sen rahasumman kanssa tuolla pitkin poikin lähimpään loteriaan, paikalliseen lottokioskiin, jossa myös laskut maksetaan samalle luukulle, josta mummot pelaa lottoa äkkirikastumisen toivossa. Lasku pitää olla mukana tulostettuna. Tietysti, koska siitä revitään pieni osa sinne kuitiksi. Isoimman osan saat itse. Mikään hei-ois-tää-lasku-tässä-sähköpostissa ei toimi, kokeilin.

Sitten jonotetaan seisten. Tunti. Joskus selviää vartissa, jos hyvin käy. Koskaan et ole ainoa laskujaan tunnollisesti maksava kansalainen, ajoittain tuntuu, että koko Brasilia maksaa laskuja yhtä aikaa. Lopulta pääset maksuluukulle ja loppusumma pyöristetään himpun ylöspäin, koska kuka nyt hiluja antaisi takaisin, kaupassakaan. Joskus saa oikeasti vaihtorahana vaikka purkkaa. Isossa marketissa tuossa vieressä ei koskaan ole vaihtorahaa. For real. Siksi maksan aina kortilla, että kassaneidin ei tarvitse kyllästyneenä kysellä vaihtorahaa sille minun viiden euron arvoiselle setelille; ei tarvitse huudella esimiestä tai kysellä muilta kassoilta tai asiakkailta, että oisko jollain vaihtaa pieneksi. Kellään ei koskaan ole.

Sitten kun laskut (maksan siis veden, netin ja sähkön erikseen loteriaan) on taas maksettu ja kuitit on taskussa, voikin mennä kotiin ja avata verkkopankin ja yhdellä klikkauksella hoitaa kaikki Suomesta tulleet e-laskut pois päiväjärjestyksestä ja muistaa, että kehittyvä maa on kehittyvä maa ja hyvinvointivaltio jotain ihan muuta.

Liquid love

On ollut muutamia hetkiä, mitkä on osuneet jonnekin syvälle ja jättäneet jälkiä toivottavasti loppuelämäksi. Niitä on ollut laidasta laitaan, mutta kaikissa on ollut jotain samaa, yhdistävää, nimittäin liquid love. Se on mun sana sille, kun tuntuu, että itsestä tippuu melkein kuin hunajan lailla jotain sellaista rakkautta, mikä ei ole minusta lähtöisin, mutta joka valtaa niissä hetkissä ja on tunne siitä, että saa olla jostain niin paljon isommasta osallinen. On osallinen siitä liquid lovesta, jonka saan välittää ja viedä perille taivaan terveiset, joille ei ole edes sanoja.

Ennen pääsiäistä pidettiin Father’s Love Banquet. Hieno nimi, mutta käytännössä se on yhdessä hotellissa järjestettävä illallinen prostituoiduille. Sinne ne tulee, naiset ja miehet korkeissa koroissaan ja pienissä hameissaan suoraan kadulta kauppaa käymästä Isän pöytään. Ne on aina hienoja hetkiä ja siellä puhutaan suoraan, kerrotaan, mitä vaihtoehtoja on, itketään (miksi nykyään aina puhun itkemisestä – ehkä se on vaan pinnalla ollut viime aikoina?) ja rukoillaan, jaetaan elämää ja tarinoita. Ne tarinat muuten on aika pysäyttäviä. Niitä ei kuullut mun tavallisessa arjessa Suomessa koskaan, vaikka miten tein lastensuojelutyötä tai opettelin auttamaan kriiseissä. 

Illalliset on aina tosi spesiaaleja, ihan jo siksikin, että nämä naiset ja miehet ei sellaisiin usein pääse tai jos ne siellä hotellissa on aiemmin käyneet, se ei koskaan ole ollut heitä varten, niin että kukaan ei vaadi, ei pyydä, ei pakota mihinkään. Siellä me istutaan ja ollaan kuin mitkä tahansa kaverukset hyvän ruuan äärellä, nauretaan sattumuksille ja välillä pitää itsekin hämmästellä, miten hyvin viihtyy.

Pääsiäisen fiiliksissä haluttiin tällä kertaa pestä niiden naisten jalat. Jeesushan pesi opetuslasten jalat ja jos joku ei sitä historiaa ja sen merkitystä tunne, tässä pähkinänkuoriversio, joka sopii tänne sandaalimaahan myös oikein loistavasti. Jeesuksen aikaanhan kuljettiin sandaaleissa ja tiet oli mutaiset ja hiekkaiset ja mitä kaikkea. Taloihin ei marssittu likaisilla jaloilla, vaan yleensä oven vieressä oli vettä ja pyyhe ja palvelija odottamassa pesuvalmiudessa. Se oli vihoviimeisin homma, orjan duuni, pestä likaiset ja hikiset jalat. 

Sillä kuuluisalla viimeisellä aterialla Jeesus pesi opetuslastensa jalat, polvistui ja teki sen, minkä orjat yleensä. Nähkääs se oli vähän niin kuin Jeesuksen esimerkki palvelevasta johtajuudesta ja samalla tosi iso symbolinen juttu siitä, miten hän ei pese ainoastaan jalkoja vaan sydämestä asti. Joka tapauksessa, me haluttiin tämä tehdä niille, jotka meidän vieraiksi illallisille tuli ja sen kautta julistaa sitä, että halutaan palvella ja toisaalta myös symbolisesti pestä ”vanhat pölyt” pois ja kertoa, että aina on mahdollisuus uusiin askeliin, vanhat unohtaen ottaa uusi suunta.

Istuin pöydässä yhden miehen vieressä. Hän oli pukeutunut naiseksi ja kertoi tarinansa, jota en nyt tähän toista, mutta joka pääpiirteittäin meni niin, että hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä vuosia ja  lopulta hän ajatteli, että jos "muuttuisi" naiseksi, ehkä isä lopettaisi. Myöhemmin sen rikkinäisyyden saattelemana hän löysi sitten itsensä kadulta ja on siellä nyt joka ilta, ollut jo vuosia. 

Hän nousi mennäkseen eteen ja saadakseen jalkansa pestyä. Hän otti minua kädestä ja kysyi, menisinkö hänen mukanaan, ettei tarvitse mennä yksin. Menin. 

Itkin jo matkalla.

Se liquid love, mitä koin kun hänen jalkansa varovasti käsittämättömällä minusta löytymättömällä hellyydellä pesuvatiin laskin kuin julistaen vapauden ja uusien mahdollisuuksien alkua, ja se rakkaus, mikä siinä oli läsnä, ei ehkä unohdu koskaan. Tiesin, mitä Jeesus ajatteli, kun pesi opetuslastensa jalat. Tai minun. Ei välittänyt menneistä, ei tulevastakaan, ei askelista sivuun, eteen tai taakse, ei niistä teistä, mitä ne jalat oli kulkeneet tai mistä pölynsä keränneet, ei mistään muusta kuin siitä ihmisestä rajattomalla, pysäyttämättömällä ja vastustamattomalla rakkaudella. 

Se muuttaa syvästi. Muuttaa minut ja muuttaa hänet. Jättää jälkiä, joita muuten ei jätetä. Ei jätetä sanoilla, ei ennakkoluuloilla, ei tuomioilla, ei näennäisellä hyväksynnällä, tasa-arvopuheella, yhtään millään.

Itkettiin siinä hyvä tovi. Hän kiitti, sanoi että oli hienoin ilta pitkään aikaan. Minä kiitin, sanoin että oli hienoin ilta koskaan.

Myöhemmin ajettiin kotiin tämän miehen ohi. Siellä hän oli kadulla töissä. Näki minut auton ikkunassa, vaihtoi katseen ja hymyili. Tiesi, että on arvokkaampi kuin mitä ne kadut koskaan antaa ymmärtää, että on arvonsa enemmän. En usko, että meistä kumpikaan sitä koskaan unohtaa. 

When in Rome...

Niin sitä kuulkaa adaptoituu kulttuuriin. Huomasin nimittäin tuovani ostokset tuosta lähimarketista ostoskärryillä perille asti, hississä oikein. 

Puolustuksekseni kerrottakoon, että ostokset eivät olleet omiani, olin vaan apuna ja keksin soveltaa tätä paikallista tapaa järkyttävään ostoskassimäärään, jotta saataisiin kaikki tavara ehjänä perille. Pussit täällä on niin pieniä, että niihin mahtuu kerrallaan tyyliin yksi hedelmä ja tässä tapauksessa ostettiin yhdelle perheelle ruokaa viikoksi eteenpäin. Koomista on se, että matkalla kaupasta kotiin väistettiin ostoskärryinemme yhtä kadulla vapaana tallustavaa hevosta. No big deal, elämä täällä välillä on tätäkin.

En tietenkään itse palauttanut niitä kärryjä sinne kauppaan vaan laitoin lapsen asialle. "Selitänkö mä jotenkin, että miksi mulla oli nämä ostoskärryt kotona?", amerikkalaislapsi kysyi. "Ei ne osaa sitä edes ihmetellä", lohdutin.

Ei tämä jälkiä jättämättä näköjään suju tämä arki. Matkailu avartaa ja asuminen eritoten. 

Niin on näppärä systeemi!

Ystäväni Sebastiana

Minun 78-vuotias ystäväni Sebastiana on saanut kodin! Ensin luulin, että hän oli kuollut. Se tuttu puiston penkki oli tyhjä, se Sebastianan karu koti. Ei ollut likaista lakanaa siinä eikä ympärillä epämääräistä kasaa valkoisia kannellisia ämpäreitä, hänen omaisuuttaan. Niissä ämpäreissä oli paljon tavaraa, täysin käyttämätöntä. Suurin osa lahjoituksia, avaamattomia hammastahnoja, saippuoita,  käyttämättömiä pyyhkeitä – pääsin niitä kerran ihastelemaan. Kun ei omista mitään, vaalii niitäkin mitä saa ilman että raaskii mitään niistä käyttää. Koskaan ei tiedä, jos ne loppuu eikä saakaan uutta tilalle. Pitää säästää, vaalia.

Sebastiana oli sairastunut vakavasti ja päässyt sairaalaan. Lopulta jonkun aidon ihmeen kautta joku kaupungin sosiaalihuolto oli järjestänyt hänelle asunnon. Kodin! Huoneen! Avaimineen päivineen! 

Muistan joskus lukeneeni jotain tutkimusta asunnottomuudesta Suomessa ja jonkun miehen siinä kertovan, miten ihmeellisen voimaannuttavalta ja merkitykselliseltä tuntui pidellä kädessä avaimia omaan (vuokrattuun) asuntoon pitkän asunnottoman jakson jälkeen.

Ystäväni ei siis asu enää sen ison puun alla keskustassa, jossa sateella ei ole suojaa, eikä vessaa tai suihkua koskaan. Ei kukaan enää yöllä sylje päälle ohikulkiessaan tai hajota isoa sateenvarjoa lyömällä sitä kappaleiksi katukiveykseen tai varasta Suomesta tuotua vilttiä, johon kääriytyneenä hän nukkui.

En rehellisesti uskonut, että asuntoa järjestyisi. En uskonut muutokseen, silloinkaan kun sitä paljon rukoiltiin tai tervehtymiseenkään, oikeasti. Olin vaan onnellinen siinä Recifen kesäsateen ropinassa, kun sain kunnian istua ystäväni vieressä olohuoneessaan sen ison – silloin vielä ehjän – sateenvarjon alla. Mietin, miten etuoikeutettu olin, että sain siinä hetken elämää jakaa. Itkin silloin. Molemmat itkettiin, Sebastiana aloitti jo kun kysyin mitä kuuluu. Hän sanoi, ettei kukaan kysy koskaan. Olin just palannut joululomalta ja miettinyt, mitä täällä taas teinkään ja miksi palasin. Silloin tiesin.

En tiedä, millaista olisi asua monta vuotta kadulla ja sitten saada yllättäen avain omaan kotiin, päästä nukkumaan oikeaan sänkyyn, käydä hedelmäostoksilla torilla ihan niin kuin tavalliset ihmiset sen jälkeen kun vuosia on syljetty päälle. Yksi tuttava oli nähnyt Sebastianan hedelmäostoksilla ja sanoi, että hymy hänen kasvoillaan oli leveä.

Mutta sen tiedän, että ihan näin sivustaseuraajanakin on kiitollinen melkein sanattomuuteen saakka. 

Ei ole näkymätön Isälleni pimeän puiston penkki, eikä Sebastianan sydän, vaan rakas, kalliilla lunastettu. Ei mahdoton hänen tilanteensa muuttaa, kodittomasta kadullanukkujasta hymyileväksi hedelmänostajaksi.

Kiitos on joskus liian pieni sana.

Sebastiana ja minä hänen entisessä olohuoneessaan, ämpärit vieressä  ja ympärillä suomalainen viltti.

Yksi all inclusive-loma, kiitos!

Sain itseni kiinni unelmoimasta all inclusive –lomasta jossain, vaikka Kreikassa.

Sitten nauratti. Kyllä tämä Brasilian syksy yhdestä Kreikasta menee. Ranta näkyy ikkunasta ja palmut huojuu tuossa ihan näköetäisyydellä, katsoi sitten mistä ikkunasta tahansa. Valkoisia kivitaloja sinisine ikkunanpielineen ei ole, mutta vanhan kaupungin maisemissa värejä on sitäkin monipuolisemmin. Merituuli tunkee ikkunasta sisään ja on pelastus näissä hulluissa helteissä.

Ehkä se onkin se all inclusive, mistä haaveilin.

Vaikka on tämä arki aika all inclusive täälläkin, monessa mielessä. Tähän kuuluu ihan kaikkea elämästä kuolemaan ja siihen väliin. Ei minulta mitään puutu.

Epäreilua?

Sisko lähetti kevätkuvia minun lempilapsista, yhdestä melkein neljäveestä ja sen veljestä. Lähettelin niille WhatsAppin kautta sydämiä ja terveisiä. En ole muuten ennen niitä lapsia ollut mikään sydäntenlähettelijä millään muotoa. Niin sitä ihminen muuttuu.

Lähdettiin slummiin ja siellä meitä odotti taas alastomat lapset, osa tosi nälissään. Yksi pieni poika on aina ilman vaatteita tätinsä hoivissa, äitinsä ties missä. Täti on sairas eikä voi oikeasti huolehtia lapsista. Siellä ne lapset asuu kanojen kanssa samassa kodissa, pissiä lattialla, koska vessaa ei varmaan vaan ole tai sen käyttöä ei ole koskaan opetettu. Vaipat pienimmällä on joskus, ne roikkuu melkein polvissa, koska samaa käytetään monta päivää putkeen.

En ajattele asioita niin, että joku elämän olosuhteen on epäreilua ja jonkun toisen ei. Silti en voi olla vertaamatta näiden pienten elämää täällä niiden minun pienten elämään Suomessa ja siihen hyvinvoinnin etuoikeuteen ja armoon, mille olen ainakin itse niin sokeaa välillä. Mahdollisuudet ei ole kaikilla samat. Sydäntä väänsi ne lapset täällä ja ajatus siitä, että mun lempilapset eläisi samoissa olosuhteissa.

Haluan, että se aina itsestään muistuttaa – se tunne. Haluan nähdä nämä samalla tavalla täällä, yhtä tärkeinä. Että samalla tavalla lähettäisin sydämiä, jos näistä lapsista täällä kuvia saisin. I know heaven sure does.

Kun sisin liikkuu

Arkitasolla tapahtuu paljon sellaista, mitkä liikuttaa syvältä ja lujaa, mutta joita ei jotenkin Facebookin kevyessä maailmassa tule jaettua. Enkä halua jatkuvasti olla se tyyppi, joka jakaa jotain liikuttavaa Brasiliasta ja siihen pitää sitten reagoida jollain sydämellä tai kyynelillä. Haluan jakaa näitä tapahtumia ja asioita täältä kyllä, mutta kanavan löytäminen siihen on ollut haastavaa.

Yhtenä tavallisena tiistai-iltana etsittiin brasilialaisen ystäväni Vanessan kanssa vimmaisesti pyörämaalamoa Barra de Jangadasta, joka on pieni lähiö kymmenen minuutin päässä minun kotoa. Pyörämaalaamoa siksi, että piti saada suklaaprojektissa työskentelevien naisten myyntipyörä kuntoon. Alkoi jo hämärtää ja me ajeltiin ympäriinsä välillä slummimaisessa lähiössä ja lopulta löydettiin yksi melkein vahingossa. Maalaamo kuulostaa jotenkin mahtipontiselta siihen verrattuna, millainen pieni ja sekava paja miehellä oli, mutta maalaamo kuitenkin. Kaikki siinä paikassa oli minusta jotenkin oikein, sen maalarimiehen likaiset kädet, aito työntekemisen meininki, vaimea radiosta tuleva musiikki ja öljyä, likaa ja pyörän osia joka puolella. Vanessa jutteli maalarin kanssa portugaliksi, minä jäin oven suulle odottamaan ja seuraamaan mitä kadulla tapahtuu – Brasiliassa nimittäin aina tapahtuu.

I love this place, Jumala sanoo kesken minun katutuijottelun. Käännyn ja tajuan Hänen tarkoittavan sitä piskuista pajaa ja sitä alkukantaista tekemisen tapaa. Samalla nään sieluni silmin Jeesuksen seisovan pajassa likaisissa kamoissa pyörää korjaamassa, nauttien siitä suunnattomasti. Muistan Hänen olleen puuseppä, tehneen työtä käsillään, pelkäämättä. Näen mielessäni miten paikan omistaja, maalari, polvistuu takahuoneessa ja Jeesus hymyilee ja nyökyttää tietävästi.

Minun on pakko jakaa ajatus maalarin kanssa. Vanessa tulkkaa ja kesken kaiken mies purskahtaa itkuun, sellaiseen aitoon liikutukseen. Hän kertoo, että polvistuu joka aamu takahuoneen lattialle rukoilemaan ja näyttä meille paikan. Samalla Vanessa nauraa -  hän kertoo jakaneensa saman ajatuksen miehen kanssa vain hetki aiemmin.

Rukoiltiin. Minua itketti se yksinkertaisuus ja yksityiskohtaisuus, missä sain olla mukana. En ehkä ikinä unohda niitä miehen liikutuksesta itkuisia kasvoja.

You truly are good. 

 

Pidä huolta

Täällä on syksy ja sateet on alkaneet. Samalla on tajuttoman kuuma. Aina ei tiedä, valuuko sadevettä vai hikeä, mutta jotain kuitenkin.

Viime yönä sähköt oli poikki ukkosen takia ja tuulettimet luonnollisesti pois pelistä. Ikkunoita ei voi pitää auki ellei halua raapia itseään verille ja saada kaupanpäälle zika-virusta, dengueta tai pahinta kaikista, chicungunyaa, joten merituuli vilvoittajana ei ollut vaihtoehto. Sain nukuttua, mutta hikoilin niin, että tyyny oli kostea vielä aamulla. Sähköt tietty palasi jossain vaiheessa yötä, mutta en huomannut sitä vasta kuin herätessä…

Olen alkanut kuntoilla. Olen oikeasti niitä mutku-ihmisiä, jotka löytää kyllä tekosyyn milloin mistäkin jäädä kotisohvalle. Täällä ne syyt tuntuu vaan olevan eksoottisemmat kuin Suomessa, mutta samalla lopputuloksella kuitenkin. Olen yrittänyt päästä pois suorittamisesta, siitä, että on-lenkkeiltävä-vähintään-tunti-muuten-ei-ole-hyötyä –ajattelutavasta. Tai siitä, että en mieti jonkun katuillan jälkeen, että oliko tästäkään nyt mitään hyötyä käydä jotain lasta halaamassa tai istua kodittoman mummon vieressä. Ehkä ei ollut. Tuskin oli haittaakaan. Ei aina tarvitse kokea ja nähdä ja maailmojen muuttua. Etenkin kun olen huomannut, että asiat tapahtuu yleensä minun näkemättä. Yritän soveltaa samaa liikkumiseen, että ehkä se puolen tunnin kävelylenkki on parempi kuin sama aika sohvalla lojuten. (Paitsi jos tulee ryöstetyksi tuossa kodin ulkopuolella, mutta se on sitten jo ihan eri juttu).

Joka tapauksessa, olen tullut siihen tulokseen, että itsestään on pidettävä huolta. Välillä mietin, onko mitään järkeä käyttää tukemiseeni tarkoitettuja varoja johonkin kuntosalikorttiin, mutta lopulta tulen aina siihen lopputulemaan, että en voi auttaa ketään, jos olen ihan poikki ja fysiikka ei kestä.  Happinaamari aina itselle ensin, ne toitottaa lentokoneessakin enkä ole ihan varma, voiko sitä suoraan soveltaa arkieloon, mutta kokeilen nyt ainakin. Terveellinen ruokailu täällä ei ole mikään itsestäänselvyys, nämä sokerihiiret täällä kuorruttaa kaiken sellaisella sokerimyrkkykerroksella, että valistunutta skandinaavia hirvittää. Kokeile sinäkin: ota pieni kahvikuppi, kaada se puolilleen tummaa kahvia, lastaa kuppiin neljästä kuuteen ruokalusikallista sokeria ja kaada maitoa lopuksi niin, että kuppi tulee täyteen. Nauti!

Tropiikin ja turvattoman Brasilian haasteista huolimatta aion yrittää.