Ikävä talvea

Täällä on kevät ja vaikka miten aina valmistaudun tähän tukalaan kuumuuteen, aina se silti yllättää niin kuin lumi suomalaisen autoilijan. Tähän asti on ollut ihan siedettävää, lämmin joo ja kolme suihkukertaa päivässä, tietenkin. Mutta ei näin pakahduttavan kuuma (suihkukertoina laskettuna nyt on sellainen 4-5 helle). 

Kadulla kävellessä asfaltin lämpö tunkee kengänpohjista läpi, polttaa varpaita ja talojen seinät hohkaa lämpöä ohikävellessä pitkälle yöhön. Illat ei varsinaisesti viilene, toki aurinko lakkaa porottamasta, mutta hiki valuu noroina selkää pitkin yöllä ja päivällä yhtälailla pelkästä ajatustyöstä. 

Hiekkateitä talsiessa pysähdyn monesti varjoon ihan vaan vetämään henkeä, joka tuntuu kulkevan huonommin tässä painostavassa kuumuudessa niin kuin ilma kulkisi hitaammin perille. Laguunin rannalla olevassa slummissa on tuhat astetta lämmintä ja kosteusprosentti varmaan 187. Ei ihme, että lapset juoksee paidatta ja kengittä varjoissa pysyen. 

Siksi mun Suomi-ikävä iskee aina tässä marras-joulukuun vaihteessa. Minulla ei ole ilmastointia, koska sähkö on niin kallista, joten oikeasti kylmä tai viileä ei ole missään. Viime viikon etelän reissulla yölämpötilat tippui +19 celsiukseen ja olin ihan fiiliksissä, nukuin ikkuna auki ja kuuntelin ukonilmaa, jota täällä Recifessä ei ole koskaan - kylmiä ilmamassoja kun ei oikein seilaa täällä tropiikissa. 

Lähden pakkaseen tätä hellettä pakoon jo parin viikon päästä. Lasken päiviä, tunnustan. Olen ehkä sittenkin talvityyppi, vaikka lämmöstä olen aina pitänyt. Tammikuun ajatteleminen itkettää jo nyt. Nimittäin nyt on vasta kevät. Kesä iskee ensi kuun lopussa. Kun palaan Suomesta, täällä on helposti lämpötilat neljässäkympissä, kropalla menee sellainen viikko tottuessa ja toipuessa pakkasten jälkeen. Liekö edes terveellistä sellaiset vaihtelut. 

Tämä kuumuus helpottaa suunnilleen huhtikuun lopussa. Sitten alkaa sataa. Eikä sille puolestaan tule loppua. Nää on näitä tropiikin ongelmia. Toki ei ole loskaa ja pimeää marraskuuta, mutta en kuulkaa vaihtaisi tähänkään, uskokaa pois.

Breaking the silence

Täällä taas! Puolen vuoden hiljaisuus päättyköön nyt ja tarinat jatkukoon. Ensin olin Suomessa kesän vietossa ja sitten syksy - tai täällä oli oikeasti kevät - vei mukanaan kiireineen ja pitkine päivineen eikä vaan ollut energiaa saada kaikkea haluaamansa kirjoitettua. 

Olisi taas paljon jaettavaa. Täällä kadut elää ja päivittäin tapahtuu paljon, milloin pientä ja milloin isoa. 

Viime viikolla olin etelässä Porto Alegressa käymässä ja huomasin, että en pääse mihinkään siitä, että löydän lempipaikkani aina: kodittomat kaduilla likaisine patjoineen. 

Olin turistina, kuljin monta tuntia katuja kahlaten ja silti merkittävämmäksi paikaksi nousi yksi sillan alunen asukkaineen. Niiden oma pieni yhteisö, pahvista rakennetut "kodit", lakanat niiden suojana, pesupaikat penkeillä ja pinttynyt lika jalkapohjissa. Istuin siellä hetken, tunsin ne kuviot vaikka kaupunki oli uusi. Ymmärsin kivut ja häpeän ihan vaan siksi, että olen aika monen vieressä täälläkin istunut. 

Lapsia siellä oli kadulla vähemmän kuin täällä. Ja liimaa ei impannut juuri kukaan. Silti niillä oli sama katse ja sama tarve tulla nähdyksi. Samat kysymykset ja elämäntarinat sitten lopulta. 

Näin monta hienoa rakennusta, luonnonpuistoja vesiputouksineen ja yhdet upeat häät ja silti parhaat hetket oli siellä sillan alla, oudolla tavalla omalla paikalla. 

Tulin kotiin tänne koilliseen, jossa helle piinaa ja on vaikea siinä hengittää. Samat köyhyyden kasvot, samat haasteet. En voi muuttaa olosuhteita, kenenkään. Mutta voin vaikuttaa siihen, kenen silmin niitä katsoo, ja ketä. 

Mun koti on täällä.

Rosvosektori

Muistatteko sen jännittävän arkipelin, josta kerroin vähän aikaa sitten? Sen, minkä tärkein sääntö on olla loukkaamatta ketään ikinä?

No, minä jouduin rosvosektoriin.

Opin taas uutta kulttuurien välisestä viestinnästä ja kohtaamisesta ja siitä, miten on ikävä suomalaista suoruutta.

Homma meni kutakuinkin näin: minä en tiennyt, että olin pelannut vähän huolimattomasti ja ajautunut rosvosektoritaajuudelle. Siellä kuitenkin olin tietämättä yhtään että miksi. Kaikki kävi ilmi, kun minun yksi parhaimmista brasilialaisista ystävistäni ei puhunut sanaakaan kahteen viikkoon eikä katsonut päinkään, vaikka tervehdin iloisesti. Kokemattomampikin pelaaja hoksaa siinä vaiheessa vetää jarrusta ja palata sääntökirjan pariin. 

Minä mutustelin asiaa pari päivää, mietin, että en hitto pyydä anteeksi mitään keltään etenkään kun en tiennyt mitä olin tehnyt. Että onpa paska peli, ja epäreilu, ei tällanen maahanmuuttaja voi osata millään. 

Ei auttanut. Rosvosektori oli aika paha. Ja hiton ärsyttävä. 

Lopulta pyysin puheenvuoroa. Portugaliksi kaikki, sekin vielä. Kysyin tältä ystävältäni, että nyt en osaa lukea sun mielentiloja, sydäntä tai mitään, että mitä tein, selvitetään tämä. Hän tylyyn tyyliin kertoi, että oltiin oltu matkalla elokuviin porukassa ja minä - tollo, ajattelematon ja niin epäkohtelias, tietysti - olin puhunut autossa englantia koko viiden minuutin matkan ajan, enkä ollut huomioinut, että hän ainoana mukana olleena brassina ei osaa sanaakaan enkkua. 

Huoh. 

Jos jotain olen täällä oppinut, niin sen, että haluan vaalia ihmissuhteita enemmän kuin tarvettani olla oikeassa. Se vaatii aika monesti ylpeyden nieleskelyä ja syvään hengittämistä, useita kertoja. Niin tälläkin kertaa. 

Pyysin anteeksi, koska se oli oikea peliliike (lue: oikein), vaikken kokenut tehneeni mitään sellaista, että ansaitsin kahden viikon mulkoilun ja kylmyyden. Selitin, että en osaa pelata brasilialaista arkipeliä vielä enkä oikeasti tarkoittanut loukata, mutta kun kaikki muut siinä autossa puhui englantia, niin sitten minäkin. Ystäväni vähän nikotellen antoi anteeksi ja kiitti, että tulin kysymään, mikä vialla. Syvähengitys piti minut hiljaisena, enkä avautunut siitä, että saat saakeli jatkossa kyllä luvan tulla itse selvittämään näin naurettavat asiat ja opetella elämään monikulttuurisessa ministryssä, ja että arvaapa montako kertaa minä olen ollut samassa tilanteessa...

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja oppia ikä kaikki. Ja ikävä Suomeen. Kesällä aio puhua englantia enkä portugalia kenenkään kanssa, ettäs tiedätte. Aion puhua suomea ja suoraan, lupaan. 

Aikuinen nainen mä oon

Aikuisten oikeesti välillä just näin.

Sitä kun asuu täällä maailman toisella puolen, vieraassa maassa ja elää kahdella vieraalla kielellä kommunikoiden, on muka niin internationaali olosuhteiden perusteella. Tiedättekö, ihmeellistä kyllä, mutta minun arkeni on kutistunut yllättävän pieneksi. Melkeinpä poikkeuksetta kaikki eläminen ja oleminen tapahtuu noin kymmenen kilometrin säteellä kotoa ja maailma on siinä mielessä paljon pienempi kuin kotimaassa koskaan. En myöskään voi lähteä mihin vain milloin vain, koska se ei ole turvallista.

Kun muuttaa toiseen maahan ja aloittaa tietyssä mielessä aikalailla alusta kaiken rakentamisen, niin ihmissuhteiden tasolla kuin arjen pienten juttujenkin, onnistumisen kokemukset yksinkertaistuu. Minä olen kokenut suurimmat voimaantumisen hetket ja fiilikset niinkin naurettavista asioista kuin Recifen keskustaan ajamisesta omalla autolla ja selviämisestä takaisin ilman, että osuin yhteenkään moottoripyöräilijään. Tai siitä kun käy apteekissa ja osaa vieraalla kielellä selvittää, että tuli ostamaan raskaustestiä slummin tytöille ja onnistuu puhumaan vielä alennuksen. Tai kun handlaa viisumikuviot niin, että meidän tiimin ulkomaalaiset tulee aina kysymään neuvoa viisumiensa validoimisessa. 

Voitte siis kuvitella, miten onnistunut olo oli tänään, kun samalla reissulla kävin tankkaamassa (tankkia ei saa itse täyttää, koko homma pitää toimittaa portugaliksi), ostamassa puhelimeen puheaikaa (ja myyjä luuli, että olen portugalista ja kehui mun kielitaitoa) ja kaiken kukkuraksi ajoin cartorioon (vähän kuin paikallinen maistraatti) ja selvisin byrokratiaviidakosta voittajana ja sain vihdoin meidän auton minun nimiini laillisesti. Lähdin sieltä ääneen nauraen, en pelkästään siksi, että nyt omistan järkyttävän peltikasan, vaan siksi, että selvisin koko hässäkästä ihan yksin ja kunnialla.

Sitä on nimittäin yllättävän avuton, kun on vieraan kulttuurin keskellä eikä osaa kieltä tarpeeksi kommunikoidakseen. Silloin kun kaikki on uutta ja opettelee perusjuttuja, on ilmeisen riippuvainen muista. Tänään mietin, että ehkä sen lopulta pitääkin mennä just niin. Että ei voikaan tehdä asioita yksin. Että ei pärjääkään vaikka puhuisi neljää kieltä ja olisi yliopistotutkinto. Että ei osaa, vaikka on aina osannut ja elämänsä tasapainoisesti hallinnut. Että joutuu pyytämään apua ja huomaamaan, että tarvitsee muita ihmisiä ja niiden taitoja ollakseen jaloillaan ja pysyäkseen pystyssä. 

Loppujen lopuksi juuri se avuttomuuden tunne johtaa siihen onnistumisen kokemukseen ja samalla oppii uutta ja melkein huomaamatta löytää itsensä sieltä cartoriosta miettimästä, että on lopulta ihan aikuinen sittenkin, vaikka ei aina siltä tunnu. 

Viralliset leimat ja allekirjoitukset. I'm in the system, o-ou.

Kuusi viikkoa kesään

Odotan kesää. Sitä Suomen valkoisten öiden ja punaisten mansikoiden aikaa. Tuoreutta ja raikkautta, vehreyttä ja maailman puhtainta ilmaa. 

On ollut paljon kaikkea. 

Ollaan sanottu heipat meidän kaikkien silmäterälle, reilulle vuoden ikäiselle Analle, joka adoptoitiin viime viikolla. Olen hoitanut häntä seitsemän päivän ikäisestä, nähnyt ensimmäiset askeleet ja nukuttanut kymmeniä kertoja syliin. Olen uskonut perheeseen ja toivonut sitä, rukoillut tasaista tietä ja hyvää kotia. Siellä hän nyt on ja meillä jo ikävä. 

Olen seurannut vierestä selvitystyötä ja traumaa,  kun yhden ystävän mies sai tietää tulleensa vastasyntyneenä ryöstetyksi sairaalasta ja eläneensä koko elämänsä perheessä, joka hänet sieltä käärönä kotiin kantoi, varastettuna.

Olen mennyt käymään yhden slummiystävän luona, joka oli jättänyt kolmevuotiaan lukkojen sisään siksi aikaa, kun meni itse asioille. Ei ollut kuulema ketään kenelle hoitoon jättää. Samana päivänä oli satanut sisään niin että maalattia oli yhtä mutaa ja vettä nilkkoihin asti. Yöllä tuuletin oli kipinöinyt. Heidän serkkunsa kuoli samanlaiseen tilanteeseen pari vuotta sitten, talo syttyi palamaan eikä hän päässyt pois. Sieltä kettingillä lukitun oven välistä yritin jututtaa tyttöä ja kysyä, onko kaikki hyvin. Jäin odottamaan, että äiti palasi. 

Turvakodin tytöt on kriiseilleet. Ranteita on ollut auki ja kaaosta monena iltana. Kaikki on väsyneitä ja tytöt vaan kipeitä vuosien hyväksikäytöistä, oireet astetta kovemmat. Yhden tytön kipu on sitä, että vaikka perhe on olemassa, kukaan perheessä ei halua häntä takaisin. Olisi edellytykset ja huoltajat, mutta he sanovat ei. Siinä 12-vuotiaalla on pohdittavaa, kun on aikuisellakin ihan näin vaan vierestä seuratessa.

Sitten on oman tiimin väsyneitä ihmisiä, isoja kysymyksiä ja pitkiä päiviä. Välillä ilma tuntuu raskaalta hengittää.

Kuusi viikkoa kesään, sitten ilmakin on hetken kevyempää ja akut saa latautua. 

Sillä välin etsin jotain iloista jokaisesta päivästä. Niitäkin on, onneksi.

Minä uskon sinuun

Maanantaina istuin meidän basella katsomassa vähän syrjästä, kun satapäinen brassijoukko lauloi täysillä paikallista ylistysbiisiä. Tähdet oli korkealla ja maa allani päivän helteestä kuuma, tuuli kevyesti ja hymyilytti brasilialaisten into ja kovaäänisyys, nämä on niin tunteella eläviä kaikessa ja kaikella. 

Minun viereen ilon kyyneleitä pyyhkimään istui 12-vuotias Jessica. Hän on meidän lastenkodista se, jolla oli ensimmäiset synttärijuhlat ikinä tänä vuonna. Jessica nojasi minuun ja minä häneen ja hän halusi kertoa miten hän on onnistunut hiljalleen ymmärtämään kirjoitettua tekstiä. Jessica aloitti koulun vasta viime vuonna ja on nyt hitaasti opetellut lukemaan. Yksi meidän työntekijöistä auttaa häntä siinä viikottain ja valmistaa ajatuksella hetkiä, jotka on Jessicalle onnistumisen iloa ja rohkaisua matkalla lukutaitoa kohti. 

Jessica jatkoi, että hänen on opittava lukemaan nopeasti. Hän kertoi, ettei voi enää hukata yhtään vuotta, koska hänen haaveensa on tulla asianajajaksi tähän maahan ja puolustaa naisten oikeuksia. 

Sanoin, että tykkään siitä unelmasta ja uskon, että se on ihan mahdollinen toteuttaa ja että hän jos kuka olisi niitä naisten oikeuksia juuri oikea ihminen puolustamaan. En nyt tähän kerro hänen taustaansa, mutta jos nuori tyttö elää kadulla vanhempiensa kanssa 11-vuotiaaksi, voit kuvitella, mitä kaikkea siihen kuuluu ruoan etsimisestä ja yöpaikan löytämisestä lähtien. 

Se realisti minussa epäilee sitä unelmaa, mutta täällä olen oppinut, että ihan kaikki on oikeasti mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin. Upeimmat tarinat ja ne rumimmat näkee täällä ihan eturivin paikalta, niiltä ei vain voi sulkea silmiä. Ihan oikeita kauniita ihmeitä näen viikottain ja aina olen ihan yhtä mykkä niiden äärellä. Niinpä uskon Jessicaan ja unelmaansa tulevaisuuden urasta huolimatta siitä, että kouluvuosia on takana vasta yksi ja turvallista elämää saman verran. En malta odottaa niitä hetkiä, kun hän ottaa konkreettisia askelia unelmaansa kohti. Minä aion olla ensimmäisenä hurraamassa ja matkan varrellakin kannustaa kaikessa missä pystyn.

40,5 C

Viime viikon lämpötilat on olleet neljänkympin kuumemmalla puolella. Paikalliset vitsailee, että suomalaisena minä olen kuumuuteen tottunut ja että yritä nyt nauttia, kun on sitä saunaa ikävä. Minä yritän epätoivoisesti selittää, että ei sauna ole mitään tähän verrattuna ja lopulta aina päädytään siihen iäisyysihmettelyyn, että käyttekö oikeasti alasti siellä saunassa ja eikö se ole ihan hävytöntä. Kerroin niille, että meillä on saunassa suunnilleen saman verran päällä kuin täällä paikallisilla rannalla ja sauna on sentään (yleensä) kotona. Oikeasti, yksistä suomalaisista bikineistä saa kolmelle brassille rantsuasun helposti. Uimapukua ei käytä kukaan, se on selvä merkki siitä, että oot tullut jostain tosi kaukaa maasta jossa ei ole hiekkarantoja. 

Brasilialaisen omistaman auton tunnistaa myös helposti. Se on aina puhdas ja kiiltävä sisältä sekä ulkoa. Suurin osa meidän naapureista pesee autonsa kahdesti viikossa tuossa pihassa. Yläkerran naapuri soitti yhtenä päivänä ja kertoi pesseensä minun auton. Olin että kiitos tosi paljon, en edes huomannut. En viitsinyt kertoa, että en ole pessyt sitä koko aikana mitä olen sillä ajanut. Yritin sopertaa, että joo kato kun mä työskentelen tuolla slummeissa ja se on aina aika mutainen. Naapuri sanoi, että sitä hän ajattelikin, kun ei kellään muulla ole niin likaista kulkuneuvoa. Olin että no kiitos vaan. 

Onneksi sadekausi on tulossa. Pysyy auto puhtaana ihan itsestään eikä naapureiden tarvitse miettiä, että on tuokin suomalainen epäsiisti ihminen. Toki sadekaudella myös tulvat lisääntyy ja slummiin ajamisesta tulee seikkailu vailla vertaa. Lammikoista ei koskaan tiedä miten syviä ne on ja pääseekö läpi, kaatuuko auto ja jos pääsee läpi, pääseekö enää takaisin? Living on the edge, guys. 

Onneksi pääteillä ei sentään tarvitse arpoa, ajaako johonkin kraateriin vaikka vettä olisikin polviin asti. Joku on kuitenkin kantanut jonkun vanhan sohvan ja nakannut sen pystyyn tiellä ammottavaan reikään, helposti pystyy väistämään. Välillä mietin, että mikä on se ajatusprosessi, että hei, meillä on tuo vanha sohva, mihis me se vietäis...ai no mutta tuohon aukkoonhan sen voisi upottaa...

Tulipa yllättäen Tielaitosta ikävä.