Uudenlainen arki

Olen ollut yli kaksi kuukautta takaisin Brasiliassa ja tuntuu, että on tapahtunut hurjasti kaikkea – samalla aika on madellut hitaasti pandemian keskellä kaiken tavallisen puuhastelun puuttuessa.

 

Asun kahden brasilialaisen kanssa nyt jo kolmatta vuotta samassa asunnossa, meillä on iso, tilava huoneisto kuumassa talossa. Olen oppinut portugalia enemmän näiden kanssa asuessa kuin koko aikana muuten ja muutenkin sukeltanut brasilialaiseen kulttuuriin tavalla, josta olen todella kiitollinen. Olen myös osaltani vaikuttanut meillä muun muassa terveellisempiin ruokatottumuksiin ja siihen, että asioista voi kieltäytyä ihan vaan sanomalla ei ja kokematta sen suurempia tunnontuskia tai sosiaalista häpeää, jos joku juttu nyt ei vaan kiinnostanut.

 

Yhdellä meistä todettiin kuukausi sitten syöpä heti 36-vuotissynttäreiden jälkeen. Se on mullistanut koko meidän pienen asuinyhteisön elämän nopeasti tavoilla, joita en ikinä olisi odottanut.  

 

Meidän lastenkodin koordinaattori ja sosiaalipedagogi, Sheila, joka yleensä on elämää täynnä ja mennä viipottaa joka puolella kontakteja luoden ja Betanian tyttöjä upeasti rakastaen on ollut syöpähoitojen uuvuttama, nukkunut kellon ympäri, vaivoin jaksanut nousta hetkeksi jaloittelemaan. Minä olen istunut sen unta valvoen, kuunnellut lääkärikäyntien ensifiilikset heti hänen kotiin tultuaan, me on yhdessä pohdittu miltä adoptio hänen elämässään voi näyttää tulevaisuudessa, kun hoidoissa kohtukin on pakko poistaa, vaikka iso kasvain onkin paksusuolessa. Olen ihmetellyt Sheilan rohkeutta katsoa vakavaa sairautta silmiin ja julistaa, että Deus é bom, Jumala on hyvä – hänen ensisanansa myös syövän varmistuttua. Olen herännyt monena yönä siihen, että Sheila on ovella painajaisineen, keittänyt kasviskeittoa että söisi edes jotain, matkustanut Rioon, mutta joka päivä soittanut, että miten hei siellä menee.

 

Toinen kämppikseni on kotonaan toisessa osavaltiossa vielä kuukauden. Minusta on kehkeytynyt omaishoitaja, jollaiseksi en ole koskaan itseäni mieltänyt. Tiedän nyt sädehoidoista ja sytostaateista enemmän kuin haluaisin, olen lukenut ja opiskellut aihetta, niin kuin aina teen, kun joku uusi juttu tulee vastaan. Hoidot alkoivat, mutta jatkuvat vielä pitkään. Meidän on pakko miettiä, miten pidetään kaikki ylimääräiset infektioriskit poissa – se tarkoittaa pandemian keskellä yhä tiiviimpää pysymistä kotona ja kaiken liikkumisen miettimistä tarkkaan. Onneksi siihen on jo totuttu. Minä olen pohtinut kaikkien vastuutehtävien jättämistä kevääksi ja keskittymistä Sheilan auttamiseen. Kemoterapian eteneminen näyttää, mikä on järkevintä.

 

Sitä tulee auttamaan slummiäitejä ja katulapsia ja sitten löytää itsensä itkemästä toisen auttajan rinnalla. Ymmärrän, että auttaminen ja lähetystyö ei katso kohdetta, sitä ollaan siinä missä tarvitaan milloin kenenkin rinnalla. Nyt se on omien seinien sisällä. Se on panostus Betanian ja meidän tyttöjen hyvinvointiin Sheilan kautta, se on sitä, että valitsen pitää ilmapiirin täällä kevyenä, toisen sairastaa välillä nauraen, se on sitä, että siirrän lahjoitussummia siihen, että saadaan ilmastointi Sheilan huoneeseen ennen leikkausta ja hoitojen jatkumista, että tässä kuumuudessa olisi edes jotenkin mahdollista jaksaa huonoa vointia.

 

Stopping for the one näyttää joskus erilaiselta, kuin ajateltiin. Se on hyvä. Sydän muuttuu silloin just parhaiten.

 

Slummeihin riittää menijöitä ja kaduille auttajia, sinne minäkin ehdin sitten, kun omien seinien sisällä tilanne muuttuu ja palataan uuteen normaaliin – menee siihen aikaa tai ei, täällä ja tässä olen.

Koronakeväästä syksyyn ja Brasiliaan

 

Huhuu, täällä ollaan pitkästä aikaa! Koronakevät vaihtui Suomessa syksyksi, mutta nyt porotellaan jo Brasilian kevätauringon alla hyvin erilaisessa arjessa. Omaehtoinen karanteenini alkaa olla taputeltu ja olen hiljalleen siirtymässä ihmisten ilmoille tulikuumasta asunnostani. Pari kertaa olen käynyt rannalla kävelemässä, mutta siinäpä poistumiset kotoa sitten viikon sisällä ovat olleetkin.

Brasilian koronatilannehan oli ainakin kesällä iso uutinen ja vilahtelee otsikoissa edelleen - tilanne on ollut tosi huono ja viralliset luvut ovat mahdollisesti paljonkin alakanttiin siitä, montako tartuntaa ja kuolemaa maassa on oikeasti ollut ja on edelleen. 

Meidän tiimistä yli kymmenellä on ollut todennetusti korona ja slummeissa ihmisiä on kuollut ennen kuin he ovat päässeet mihinkään hoitoon. Viimeisimpänä koronan sairasti kämppikseni, joka sai tartunnan käydessään kotona etelämmässä. Recifessä karanteenia tai mitään sosiaalista etäisyyttä ei ole noudatettu sitten huhtikuun ja tilanne oli todella haastava. Nyt viime viikkoina luvut ovat olleet laskemaan päin ja meidänkin lastenkodissa alun perin todetut tartunnat osoittautuivat uusintatesteissä negatiivisiksi, onneksi.

Kaikesta tästä huolimatta minä päätin tulla takaisin. Osin siksi, että viisumini umpeutui nyt lokakuun lopulla ja ilman sitä en olisi päässyt maahan mahdollisesti pitkään aikaan, koska Brasilian rajat on edelleen kiinni turisteilta. Oman epävarmuuden tilanteeseen toi toki lennot ja se, että piti lähtöpäivään asti elää jännityksessä siitä, toteutuuko lennot, ne kun ehtivät muuttua pariinkin kertaan. Saksassa konetta vaihtaessa piti myös viisumitilannetta selvitellä niin, että koneen lähtö myöhästyi puolella tunnilla - ongelma oli saksan viranomaisten päässä ja siinä, että heidän järjestelmänsä ei tunnistanut minun kyllä vielä silloin voimassa ollutta vapaaehtoistyön viisumiratkaisua.

Suomessa oli hyvä olla. Parasta oli oikeasti se, että ei ollut päivämäärää paluulle - tarkoitan sitä, että ei ole ollut päällä se tavallinen kiire hoitaa ja ostaa asioita ja valmistautua paluuseen, joka tekee aina lyhyemmistä kotimaanmatkoista sellaisia suorituspuuskia. Vasta ihan viimeisinä viikkoina ennen paluuta aloin hoitaa papereita viisumiin ja uusia rokotuksia ja tehdä hankintoja.  Ehdin melkein puoli vuotta vaan olla paikallani miettimättä seuraavaa askelta ja se oli todella tervetullutta.

Brasilia odotti täällä kuumana ja näennäisesti muuttumattomana. Maskit näkyy katukuvassa ja ihmiset kai ainakin yrittävät pitää taudin poissa arjesta, joskin näyttävät tottuneen riskiin sairastumisesta. Poskisuudelmat ja halaukset ovat edelleen voimissaan, näitä tapoja ei näytä pandemiakaan muuttavan. Tästä se taas lähtee!

 

 

 

 

Uruburetamassa

Kävelin kevätauringossa eilen ja jostain tuli mieleen toissa vuonna toteutettu reissu Brasilian pohjoisosassa sijaitsevaan Fortalezaan. Entinen kämppikseni meni siellä naimisiin ja iso osa meidän tiimistä matkusti tunnin lentomatkan päähän häihin. Minä ja yksi ystäväni jäätiin sinne pitkäksi viikonlopuksi aikomuksena tutustua kaupunkiin paremmin. Muutama meidän tiimiläinen on kotoisin Fortalezasta tai sen lähistöltä ja meillä oli etuoikeus päästä tutustumaan heidän koteihinsa. Toisen äiti kutsui meidät yhteen kaupungin vaarallisimmista slummeista sunnuntailounaalle, sinne ahtauduttiin pieneen kotiin ja syötiin yksi parhaista aterioista ikinä. Toisen luona illastettiin ja sitten seuraavana aamuna aikaisin otettiin uber ja matkustettiin parin tunnin matka sisämaahan, yhden meidän tiimiläisen pieneen kotiin Uruburetaman kylään.

"Noustaan sitten sellaiselle rinteelle, se varmaan on ok? Siinä on vähän nousua", tämä tiimikaveri oli etukäteen kysynyt. Minä ja ystäväni nyökyteltiin varmoina kunnostamme ja oltiin, että ei mitään ongelmaa, kiva päästä näkemään maisemia. 

Me noustiin sille kukkulalle lähes kaksi tuntia ja minä melkein kuolin jo ennen puoliväliä. Nousu oli tosi jyrkkää, kuljettiin pientä polkua pitkin, eikä maisemia siinä paljoa voinut katsoa kun pidättelin oksennusta. Tiimikaverini kulki sen matkan reteästi varvassandaaleissa ja tuli tyylikkäästi vielä alaskin kaatumatta. 

Maisemat nousun puolivälistä

Huipulla oli pari alkeellista taloa, paljon sellaista kasvillisuutta, mitä en ole ikinä nähnyt ja hengästyttävät maisemat (ja kyllä, olin muutenkin hengästynyt...). Poimittiin hedelmiä suoraan puista ja löysin vihdoin sen kuuluisan paikan, missä pippuri kasvaa, niitä nimittäin kasvoi siellä puun runkoa pitkin monessakin kohtaa. Saatiin kunnia lounastaa yhdessä niistä taloista, ne oli tiimikaverini sukulaisia ja riisi ja pavut ei ehkä koskaan olleet maistuneet niin hyvältä. Ensimmäinen hörppy jääkylmää vettä oli myös jotain ihan taivaallista kun ylös asti päästiin. Siinä en paljoa miettinyt, oliko vesi filtteröityä vai ei, joku vatsapöpön uhka ei siinä vaiheessa tuntunut oleelliselta. 

Kohteess

Alas palattiin samaa reittiä ja se oli yhtä taiteilua myöskin, en käsittänyt enää siinä vaiheessa, miten olin selvinnyt rinteen huipulle ehjänä. Perillä alhaalla meille tarjottiin tiimikaverini olohuoneessa tuoretta mangomehua, enkä tiedä onko mikään mehu koskaan ollut parempaa. Lopuksi saimme moottoripyöräkyydin bussipysäkille ja sieltä tultiin kolme tuntia hotellille. 

Jotenkin se tiimikaverini alkeellinen koti, sukulaistensa elämänmeno kukkulan huipulla, tuore mangomehu on jääneet mieleeni yhtenä parhaista kokemuksista Brasiliassa. Ehkä siksi, että se on ollut aitoa elämää kaukana tavallisesta ja vaikka olen ties missä slummeissa vieraillut, on siinä jotain erityistä, kun saa ystävien kotiin mennä ja samalla heidän tarinaansa linkittyä  yhä vahvemmin. 

Nyt tämä tiimikaveri on palannut kotikaupunkiinsa eikä työskentele enää Recifessä, näin häntä pitkästä aikaa yksissä häissä tänä keväänä. Kummallakin oli kyyneleet silmissä kun kuulumisia vaihdettiin. Naurettiin meidän vuoriseikkailulle ja kaikille niille muille hetkille, mitä ehdittiin yhdessä työtä slummeissa tehden kokea. 

Näitä haluan lisää. Kiipeämisiä, alkeellisia koteja, ihmisten tarinoita ja sitä mangomehuakin. 

Odottakoon Brasiliassa taas uudet seikkailut, kun sinne asti pääsen. Uutta ja ihmeellistä, niitä juttuja mitä muistaa vuosienkin päästä.

Koronakevät kaukana tropiikista

Tätä kun kirjoitan niin tilanteet ovat eskaloituneet ja tätä koronakreisiyttä eletty nyt jo toista kuukautta, tässä välissä olen lähetellyt uutikirjettä ja elämöinyt Instagramissa ja vähän Facebookissakin, mutta tänne en ole mitään päivittänyt siitä, että tadaa, nyt olen Suomessa ja hetken olenkin. 

Olin siis onnellisesti maaliskuussa palannut Brasiliaan eikä minulla ollut aikomusta tulla sieltä koronan alta pois, vaan ajattelin että epidemia pyyhkäisee yli ja tulen sitten kesällä Suomeen niin kuin olin ajatellutkin. No, tilanne toki eteni vauhdilla eri puolilla meidän kaikkien yllätykseksi ja siinä vaiheessa kun Eurooppa alkoi laittaa rajoja kiinni, oli kiire päättää, mitä teen. 

Päätin tulla Suomeen. Brasilia meni vauhdilla sekin karanteeniin ja kadut alkoivat autioitua - rikosten määrät kohosi pilviin sillä samalla viikolla minkä minä odottelin Portugalissa pari päivää lentoa Suomeen peruuntuneen tilalle. Brasiliassa on tilanne huonontunut jatkuvasti ja henkirikoksia tehdään enemmän kuin tavallisesti, monesta syystä, mutta myös siksi, että ainakin Recifessä päätettiin, että tuhkausta ja hautaamista varten ei tarvitse nyt epidemian aikana näyttää kuolintodistusta. Käytännössä siis henkirikoksen uhrin voi haudata ilman että rikos selviää, voi sepittää tarinan koronasta tai ties mistä ja sitä ei koskaan selvitetä. 

Recifessä on sekä yksityksen että julkisten sairaaloiden tehopaikat nyt täynnä, ihmisiä kulkee kadulla kuin ei mitään, katson kauhulla uutiskuvia ja videoita täysistä kaduista, pankkijonoista ja luen Brasilian presidentin arvioita tilanteesta päätäni pudistellen. 

Suomi on yksi onnela, enkä tiedä ymmärrämmekö me sitä oikeasti koskaan. On kyse sitten kriisinhoidosta, viestinnästä, kansalaisten turvallisuuden takaamisesta tai jopa taloudellisesta hyvinvoinnista, meillä menee niin hyvin että sokaistumme sille ja pandemian keskelläkään ei siihen välttämättä herätä. 

Olen täällä onnelassa niin kauan, että Brasiliaan on turvallista palata, on pakko odottaa että korona väistyy, mutta myös katsottava, mitä tapahtuu kaduilla ja milloin niillä on turvallista myös päiväaikaan liikkua - en pelkää tai ole huolissani, mutta järkevä pitää olla ja nyt kun meidän työ on Brasiliassa seisahduksissa, on hyvä täällä hengitellä ja odottaa sopivaa hetkeä palata. 

Sillä välin videopuhelinlangat laulaa ja istun milloin opettamassa, mentoroimassa ja kokoustamassa ruudun ääressä. Onni on internet ja teknologia! 

Helteessä, helteestä helteeseen

Palasin Suomesta Teneriffan kautta kuukauden mittaiselta lomalta takaisin helteiseen Recifeen. Olisin voinut olla poissa kauemminkin, on vaikea selittää, miten tämä kuumuus lamauttaa ja miten onnellista on herätä paksun peiton alta talviaamun viilentämässä huoneessa. 

Teneriffalla nautittiin perhehetkistä ja ihmeteltiin hiekkamyrksyä ja samalla viikolla sinne rantautunutta koronavirusta - tuntui että Teneriffa ylitti uutiskynnyksen joka päivä sen loman aikana myös suomaisessa mediassa. 

Nyt arki on alkanut taas rullata, aikaerosta toivuin nopeasti, mutta tähän kuumuuteen kestää taas hetki keholla tasaantua. Hikoilen niin että käyn kuudesti päivässä suihkussa, yölläkin, koska yölämpötilat eivät laske alle 32 celsiuksen sisällä. 

Tänään pidin mentorointisetin Yasminen kanssa ja kuulin viimeisimmät työkuulumiset, siellä on rankkaa ja paljon uutta opittavaa ja koulua työn ohella, mutta hienosti hän pärjää. Tiimikaverit on varanneet kalenterini täyteen tapaamisia, kuulumisten vaihtoa ja "kaiken oksentamista", niin kuin täällä aina sanotaan - sitä kun suolletaan ulos mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä fiiliksiä siihen liittyy, kuukausi poissa on pitkä aika silloin kun arki on intensiivinen. 

Tälle viikolle on myös vielä kolmet synttärit ja yhdet häät tiedossa, juhlaa juhlan perään arjen vastapainoksi. Tässä välissä kun olin poissa, on ollut karnevaalit, Betanian 4-vuotissynttärit, meidän henkilökunnan virkistysviikonloppu ja ainakin kolme muuta juhlaa. Ensi viikolla avataan meidän uusi base ja isot juhlallisuudet on siinäkin tiedossa - huh ja hei taas. 

Että hei täältä tropiikista, kaikki hyvin, kaikki ennallaan!

This life.

Arki rullaa, on tolkuttoman kuuma, on kiirettä ja kaikkea hoidettavaa. Mutta sitten on iltoja, kun se minun Vitoria laittaa viestin, että hei Henna ostettiin pala maata ja aletaan rakentaa taloa ja selvittää, miten on laskenut että töistä saadut rahat riittää ja jaksaa projektin, koska sitten on oma talo ja avioliitto. Lähetti minulle kuvia tontista ja pyysi, etten näytä muille, että ihmiset eivät ajattele, että hän on jotenkin erityinen. 

En voisi olla hänestä ylpeämpi. 

Tuntuu ihan hullulta, että jossain Recifen kaupunkin laidalla rakentaa taloaan yksi tyttö johon lastenkodissa tutustuin ja jota hetken mentoroin ja joka nyt minulle kuvia tontistaa lähettää ja kiittää, että on saanut hyvät eväät elämään. 

Ja toinen, jolle pidin tänään enkun tuntia, halasi tunnin lopuksi ja kiitti että jaksan häntä auttaa matkalla asianajajaksi joku päivä. Olin että mutta minähän vaan opetan sinulle viikonpäiviä ja vuodenaikoja ja sanomaan hyvää huomenta, mutta hän heti näkee pidemmälle ja oivaltaa, että unelmat alkaa just siitä, muovisen pöydän ääreltä helteeltä varjossa Mondayta toistellen.

Ja kolmas, minun Yasmine, sai töitä. Se oli yhteistyön tulos ja nyt hän koulun ohella tekee oppisopimuksella duunia yhdessä isoimmista ja parhaimmista firmoista täällä, eikä missään tehtaan puolella, vaan hallinnon ihmisiltä oppien ja englantiaan käyttäen ja on joka päivä niin innoissaan, että minua hymyilyttää. Nyt alkuun saa minimipalkasta puolikasta, 120 euroa kuussa, mutta on siitäkin niin haltioissaan kun ei ole koskaa rahaa tiennanut muutoin kuin kehoaan myymällä ennen, että avasi pankkitilin ja opettelee nyt - parikymppisenä - miten pankkikortti toimii. Ja niin hienosti halusi itse eväitä töihin omalla rahalla ostaa, vaikka ehdotin, että ne voi kyllä mennä turvakodin budjettiin. Sekin on jo tosi iso juttu tytölle, joka on aina elänyt niin, että joku muu on huolen kaikesta pitänyt. 

Mutta sitten on Mariana, jossain tuolla kadulla, josta se minulle välillä viestiä laittaa ja kertoo, että ei nyt käytä huumeita, mutta että menee paikasta paikkaan etsien rauhaa. Valitsee ne kadut kun koti ei ole turvallinen eikä muuta paikkaa minne mennä. Me ei voida häntä ottaa, puuttuu psykiartrinen sairaanhoitaja ja riskeerattaisiin niin monen muun turvallisuus. Haluan uskoa, että Marianakin löytää vielä oikean suunnan, ajoissa, että joku päivä laittaa minulle Vitorian tavoin kuvia rakenteilla olevasta talostaan ja tekee töitä unelmaduunissaan, niin kuin Yasmine. 

Ja ettei yksinään näistä koskaan joudu kehoaan enää myymään, eikä kotonaan pelkäämään tai huonoa kohtelua kestämään. Että olisi taloja, kielitaitoa, oppimisopimuksia, ammatteja ja toteutuvia unelmia yksi toisensa perään. 

Natal

Minä istun sohvalla, joulupäivän iltana, levänneenä ja hyvinsyöneenä. Vieressä mentorikollega pelaa verkossa jotain ampumapeliä, josta en ymmärrä mitään. Minun huoneessa musiikkia kuuntelee se meidän mentoroitava, entinen lapsiprostituoitu (tämä on väärä nimitys muuten, kukaan lapsi ei ole prostituoitu. Ne on aina lapsenraiskauksia, lasten hyväksikäyttöjä, mitä vaan muuta, mutta ei sitä, että ne lapset kehoaan jotenkin vapaaehtoisesti toisille antaisivat), joka on koko päivän hihkunut, miten ihanaa hänestä on olla minun kodissa.

Näitä juhlapyhiään uhraa, katsoo haikeana kännykän ruudulta videopuhelun välityksellä kun elämänsä tärkeimmät pienet ihmiset avaa lahjojaan kaukana täältä ja on saatavilla täällä niille, jotka minua tarvitsee enemmän kuin ne kotona iloitsevat pienet. Ja sitten yksi tuollainen mentoroitava vaeltaa asunnossani ympäriinsä huokaillen, miten ihanaa hänellä on ja miten haluaa myös uudenvuoden täällä viettää, olla vielä yhden yön, syödä minun ruokia ja kulkea päivän yökkärissä, koska voi. Sanoo, että ei ole tällaista perhejoulua ollut hänellä moneen vuosiin. Että oma vessakin!

Tätä kirjoittaessa pyyhin kyyneleitä silmäkulmasta, koska minulla on myös ollut tosi hyvä joulu. Ei sellainen suomalainen jouluisa, mutta sellainen kodikas ja nyt kun kynttilät tässä neljänkymmenen asteen helteessä kahdesta tuulettimesta huolimatta lasipurkeissa pysyy liekissä ja olohuoneessa soi musiikki, jaan Yasminen fiilikset. Tämä on minun perheeni täällä, nämä ihmiset. Näille laitan ruokaa, vatkaan perunamuusia ja teen punaviinistä vähän fiinimpää kastiketta, avaan oveni juhlapyhinä ja arkenakin, huoneeni ja sen vessan, pesen lakanat ja sanon, että ei tarvitse pyyhettä suotta ottaa mukaan. Ja tämän haluan tehdä aina, vaikka se maksaa sen, että en ole kotona tai aina niin mukavasti lepäämässä jossain lomalla, mutta jos se orvolle avaa ovet kotiin ja saa sen onnellisena yönsä levollisena nukkumaan (”en ole koskaan nukkunut näin hyvin, sulla on ihana tyyny” – sen tyynyn sille jo omaksi annoin), olkoon se niin. Maksakoon se hinnan, mutta tuokoon hedelmää myös.

Eilen, aattoaamuna, Betaniassa meidän orpojen vauvoja sylissä heijatessa mietin, että en minä itse koskaan täällä jää maksajaksi, en häviä missään, mitään. Jos jostain luovun, aina saan jotain tilalle, hyvää.