T o i v o

Tiedättekö kun on pitkään kirjoittamatta ja sitten ei osaa päättää, että mistä aloittaisi?

Siitä epäillystä vesikauhutapauksesta slummissa viime viikolla, kun miehen käsi oli koiranpuremasta muodottomaksi turvonnut ja lääkäri päivystyksessä unohtanut kertoa, että pitäisi ottaa rokotus ensi tilassa?

Vai siitä äidistä, joka kuritti lapsiaan lyömällä minun silmien edessä eikä lopettanut vaikka pyysin monta kertaa?

Vai siitä Lilianesta, jota kävin siskona kanssa katsomassa psykiatrisessa sairaalassa niin alkeellisissa oloissa, etten ikinä ole sellaista sairaalaa tavannut - kissoista, jotka kulki avoimista ikkunoista sisään ja ulos ja psykiatrista, joka kertoi, että nyt ei voida muuta tehdä kuin lääkitä, mitään muuta hoitoa ei ole antaa. Psykiatrisia sairaaloita koko osavaltiossa on vain kaksi ja ne molemmat tietenkin tupaten täynnä. Kaikilla muilla potilailla on joku sukulainen vieressä 24/7 - siellä oli tuoleista tehtyjä sänkyviritelmiä ja yksi sali, jossa potilaille lattialla pelkät patjat. Lilianella ei ole ketään apuna, koska sisarukset käyvät töissä, äitinsä oli hänet sinne alkujaan passittanut meiltä lähdettyään ja sairaala on liian kaukana, että sinne voisin minäkään päivittäin mennä käymään. 

Vai siitä väsymyksestä, joka minut valtaisi, jos jäisin olosuhteita tuijottamaan - enkä yritä pyhistellä, niitä tuijotin pitkän tovin. Väsyisin tähän kuumuuteen, siihen että yhtään viileää päivää ei ole ollut sitten marraskuun. Väsyisin tähän toivottomuuteen, joka inhimillisesti tulee vastaan joka puolelta. Väsyisin siihen, että ihmisiin ei voi luottaa ja siihen, että aina on pulaa resursseista, siihen, että asiat ei ratkea sormia näpäyttämällä ja siihen, että kenenkään tilanne ei pakottamalla muutu. 

Mutta sitten tuli pääsiäinen ja minun piti ihan itseni pysäyttää ja kliseisesti muistuttaa, että on toivo. On toivo ylösnousemuksesta. On toivo muutoksesta. On toivo parantumisesta. On toivo siitä, että ihan kaikki voi muuttua.

Vaikka olosuhteet on nämä, on toivo. 

Ja sitä toivoa minä todistan omin silmin, niin siinä, että jaksan päivästä toiseen tätä työtä tehdä kuin siinä, että näen ihmisten elämien muttuvan, turvonneiden käsien palaavaan ennalleen ja sen äidin kuuntelevan, kun istutaan alas ja jutellaan siitä, että niitä lapsia ei voi lyödä ja siinä, että Liliane katsoo tarkkavaisesti silmiin ja kirkkaina hetkinä muistaa sen, että suomalainen purkka on hyvää ja että Henna puhuu suomea ja että taas ensi viikolla tulen käymään - ja se hymyilyttää. 

Eilen sanoin, että en halua tehdä mitään täällä ilman että mun ylösnoussut Jeesus on siinä mukana. Musta ei ole, meistä ei ole, tästä maasta ei ole. Mutta Hänestä on. Ihan oikeasti näin.

Aika lentää

Olen ollut takaisin Brasiliassa nyt viisi viikkoa. Tämä aika on tuntunut ikuisuudelta, niin paljon on mahtunut näihin päiviin, että jos joku väittäisi minun olleen täällä jo viisi kuukautta, en epäilisi hetkeäkään. 

Se Liliane, josta viimeksi kirjoitin, lähti. Ilmoitti, että haluaa palata jostain yllättäen ilmestyneen äitinsä luo slummiin ja pakata tavaransa ja olla vapaa lääkkeistä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen mennä. Sitä ennen Lili oli lukinnut yhden hoitajan vessaan, uhkaillut isolla puukolla  yhtä meidän vapaaehtoista ja vetänyt ison annoksen lääkkeitä päästyään niihin jotenkin käsiksi. Näitä uhkaavia tilanteita oli muutamassa päivässä aivan liikaa eikä kenelläkään enää yksin turvallinen olo hänen kanssaan. 

Tilanteet täällä muuttuu niin nopeasti että rehellisesti ei aamulla tiedä, mitä iltaan mennessä tapahtuu tai mistä itsensä löytää.

Tässä välissä olen myös selvitellyt yhden brasilialaisen tyttäreni huumesotkua ja mahdollista yhteyttä yhteen prostituutiorinkiin, vastannut lukuisiin avunpyyntöihin slummeissa - milloin oikeita tarpeita ja milloin tekaistuja, on ne sitten hammaslääkärikäyntejä, puuttuvaa kaasua, vajaata vuokraa tai nälkää. 

Olen sanonut heipat parille tiimikaverille, joista toinen palasi kotiinsa päivän varoitusajalla ja toisen kohdalla todettiin, että on parempi ottaa pieni aikalisä. 

Monta muutakin asiaa on ehtinyt tapahtua, en pysy mukana näissä kaikissa itsekään. 

Tämä ei ole mikään rantaloma, tämä elämä täällä. Tämä on oikeaa työtä ja oikeita ongelmia ja olen välillä aika väsynyt. En näihin ihmisiin tai elämään täällä, vaan siihen, että on elettävä jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuudessa - siinä, että ihmisiä tulee ja menee enkä silti halua sulkea itseäni siltä yhteydeltä tai auttamiselta, haluan yhä olla avoin auttamaan tietämättä, kantaako se muutamaa päivää pidemmälle ja silti uskoa, että ne muutamatkin päivät lasketaan, jos enempää ei tule. 

Hetkellisesti sitä haaveilee sellaisesta tasaisesta arjesta, ehkä jostain itselle merkityksettömistä työtehtävistä ja keveydestä, mutta sitten käy niin kuin eilen illalla slummissa kun yhden nuoren ystäväni muutaman kuukauden ikäinen vauva nukahti syliin ja huumevieroituksesta palannut äitinsä tuli sen selvänä sylistäni hakemaan kotiin nukkumaan; pieni Miquel kävi halaamassa ja sanoi, että oli ikävä kun ei senhoraa (minua) ole näkynyt hetkeen ja Manuela kuusivee kiipesi halaamaan heti kun sylini oli tyhjä ja kohta siinä oli jono pieniä odottamassa halausta. Siinä hengitin syvään ja mietin, että en minä sitä tasaista arkea kaipaa enkä sen keveyttäkään, vaan tässä omassa haastavassa arjessa näitä keveitä hetkiä, ehkä silloin tällöin sen pienen rantaloman, mutta eniten näitä pieniä ja sitä että he pääsisivät niillä pienillä jaloillaan pidemmälle kuin minä omillani koskaan. 

Kyllä, Brasilia, sanon sulle taas kyllä. 

Liliane

Istun hiljaisessa huoneessa ja 19-vuotias Liliane nojaa mun jalkoja vasten. Se keinuu siinä hiljaa, yrittää puhua mutta saa vaan soperrettua joitain sanoja, joista minun on vaikea saada selvää. Liliane oli meidän lastenkodissa pitkään, sitten karkasi sieltä ja siirrettiin lopulta toiseen paikkaan. Hänellä on aika isoja mielenterveysongelmia ja nyt kun hän on täyttänyt 18 jo, ei ole oikein tahoa jonne hän menisi tai joka hänet ottaisi. 

Lokakuussa hän ilmestyi meidän baselle asuttuaan kadulla joitain viikkoja. Hän oli ollut pitkällä raskaana ennen kuin menetti vauvan vain päiviä ennen kuin tuli meidän portille koputtamaan. Otimme hänet tietysti vastaan ja Lili oli mukana meidän arjessa monta viikkoa. Me vaihdeltiin vuoroja, kuka piti hänelle seuraa ja valvoi öitä. Lilillä on tapana hermostua, jos ei saa huomiota ja alkaa viiltää ranteita auki tai uhkailla, lukkiutua vessaan terävän esineen kanssa tai muuta itsetuhoista. 

Ennen joulua juhlittiin, kun saimme hänelle järjestettyä paikan huippuluokan laitoksessa. Sen piti olla upea paikka, jossa työskentelee 150 ammattilaista vuoroissa ja on uima-altaasta lähtien kaikki mahdollinen kuntoutukseen.  

Pari päivää sitten laitos ilmoitti, että haluisi 10 000 euroa hoidosta, jonka alun perin lupasi toteuttaa ilmaiseksi ja auttaa osana heidän hyväntekeväisyysprojektia.  

Nyt Lili tuli meille takasin. Kuukauden aikana hänet oli pumpattu niin täyteen lääkkeitä siellä kalliissa hoitopaikassa, että hän ei pysty edes vessassa käymään itsekseen. Hän tuijotti tänäänkin vessapaperirullaa käsissään tyhjin silmin, eikä saanut revittyä siitä palasta. 

Syömään hän ei myöskään kykene itse. Syötin hänelle lounasta kuin pikkulapselle ja sotku oli sen mukainen. Itketti niitä lusikallisia auttaa sen suuhun, tunnen tytön hyvin ja hänen iloisen itsensä - tämä Lili on joku toinen, huumattu sekava tyttö, joka ei käsien tärinältään saa mehulasia huulilleen. 

Lääkitystä voidaan nyt hiljalleen vähentää, mutta meillä ei millään ole resursseja hoitaa häntä vuorokauden ympäri millään. Kellään meidän tiimissä ei ole sitä asiantuntijuutta, jota hän tarvitsisi voidakseen hyvin. Mutta ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Sanoin jo eilen, että me voidaan laastaroida tätä vähän aikaa, mutta pidemmän päälle me tarvitaan oikeasti joku hoitopaikka. Sitä ihmettä odotellessa voi mennä vuosi tai toinenkin.

Olen ollut täällä nyt kolme kokonaista päivää ja taas vaan vauhdista Brasilia muistuttaa, että se on aika kaukana Suomesta niin monessa mielessä. 

Suomessa

Ajoin eilen myöhään kotiin pimessä talviyössä, tie näytti kuin se olisi ollut timantteja täynnä ja taivaalta satoi isoja hiutaleita kuin hidastettuna. Oli ihan tajuttoman kaunista ja mietin, että Suomi se vaan aina osuu ja säväyttää. 

Vajaan viikon päästä olen jo tropiikin kesässä ja pakkaspäiviä on melkein jo nyt ikävä. 

Huomaan taas, miten järjettömältä tuntuu Suomen turvallisuus. Kuljin Helsingissä vartin kännykkä rintsikoihin piilotettuna kunnes muistin, että ei se ehkä ole tarpeen vaikka iso kaupunkin onkin. Eilen kävelykadulla joku seurasi minua pitkään tosi lähellä yrittäen ohi, kiristin tahtia ja mietin, miten tyhmää oli lähteä liikkelle ilman avaimia - mitä nyt laitan sormen väliin kuin aseeksi, kun ei ole sitä avainta?

Sitten aina naurattaa, että miten automaattiseksi tuollaiset turvallisuuteen liittyvät jutut muodostuu ja miettii, miten pitkään sitä pitäisi Suomessa oleskella, että tottuisi siihen, että ihmisiin voi luottaa ja pimeällä on ihan ookoo kulkea yksin minne vaan. 

Enkä ehkä ikinä lakkaa hämmästelemästä miten kauniita perheitä täällä on. Isiä, jotka eivät ole mitään lastenvahteja, vaan vanhempia ja tekeävät osansa niin hyvin. Lapsia, joilla on ihan kaikkea. Vanhempia, joilla hyvä toimeentulo ja mahdollisuudet tarjota mitä vaan perheelleen. 

Yhtenä päivänä istuin kahvilassa, jossa perheenisä kysyi vaimoltaan, että hei mitä otat, minä voin hakea. Minä tuijotin sitä epäuskoisena ja mietin, miten olin unohtanut, että tuollaisia ihmisiä on olemassa? Että tietenkin se mies voi hakea sille vaimolleen kahvia ja ottaa vielä vauvan syliin sitä hakiessaan. Hyvä etten alkanut itkeä sitä tilannetta seuratessani. 

Että Brasilia, täältä mä taas saavun ja kannan suomalaisuutta mukanani, joudutte taas kestämään mun suorasanaisuutta ja rehellisyyttä, sitä kun puhun machokulttuuria vastaan ja teitä vähän hirvittää sellainen eurooppalainen nainen, joka kävelee kadulla illallakin kun ei suostu pelkäämään vaan  ajattelee, että kyllä sitä vaan asiat aina jotenkin järjestyy. Hengitetään syvään, minä ja sinä - hyvä jakso taas edessä. 

Pimeillä kaduilla

Kellon on puoli kymmenen illalla, lämmintä on vielä melkein kolmekymmentä astetta - se on laskenut päivän reilusta neljästäkymmenestä onneksi tähän että kärsii nukkua. 

Kävelin kotiin tuosta lähellä olevasta ravintolasta, jossa käytiin turvatalon tyttöjen kanssa syömässä joulun kunniaksi. 

Tytöt kauhisteli, kun kerroin että kävelen viimeiset kadut kotiin itsekseni. 

Otin korvikset pois, sormuksen piilotin lompakkoon ja kellonkin laitoin taskuun. Kännykän olin piilottanut jo aiemmin rintsikoihin kainalon alle, se on paras paikka ja puhelin pysyy paikoillaan jos vaikka tarvitsee juosta. 

Yhdellä kadulla näin että joku kääntyi kulman takaa ja lähti kulkemaan kohti. Meni muutama askel kun tunnistin tulijan naiseksi. Huokasin helpotuksesta ja tämä toinen nainen samoin. Käveltiin vastakkaisiin suuntiin ja toisemme ohittaessa katsoimme silmiin ja hymyilimme yhteisymmärryksen merkiksi. 

Että huh, nainen, ei hätää. Että täällä me kaksi, hiekkaisilla ja pimeillä kaaduilla toisistamme turvaa hakien, kirjaimellisesti koruttomina ja nopeasti askeltaen kotia kohti. 

Tähän turvattomuuten tottuu. Sen kanssa oppii elämään ja siitä tulee tavallista. Ei edes muista, että se voisi olla eri tavalla. Että kännykkää voisi katsoa kadulla tai siihen puhua, tai että voisi rauhassa kävellä mihin vaan milloin vaan. Tai että ihmisiin voisi luottaa, olla odottamatta että jokainen vastaantulija olisi nainen, samanlainen.

Tuota luottamusta harjoittelen ensi viikolla jo Suomessa. Joulupäivänä hyppään koneeseen ja iäisyydeltä tuntuvan matkan jälkeen koittaa luminen Suomi. Ah ja voih. Koti ihana, mutta siirtymät ei aina niin helppoja. Onni on pakkanen ja se, että voi nukkua peitolla tai kahdellakin niin halutessaan. 

Sitä odotellessa käyn laittamassa ovet triplalukkoon ja varmistan että muurin portti on visusti kiinni.  

Shores Legacy

Täällä Shoresilla on joitain juttuja, jotka on niitä mitä voin aidosti kutsua omakseni ja niistä yksi on kokonaisuus nimeltä Shores Legacy. Se on unelmavalmennus, joka on osa meidän kouluja joka vuosi ja jota olen vienyt slummeihin ja nyt haaveilen sen toteuttamisesta yritysten parissa, niiden, joilla on enemmän resursseja mutta samat kysymykset kuin vaikka sillä ystävälläni Mayaralla slummissa. Toiveet on toiset, mutta polku sen toteuttamiseen sama.

Olen valmentanut satoja ihmisiä, työnhaun parissa lähinnä, mutta täällä nyt unelmien, kutsujen ja oman paikan löytämiseen liittyen ja melkein vahingossa se jotenkin itsestään on solahtanut sellaisiin mittasuhteisiin, että saan liikuttuneena kuunnella opiskeijoiden todistuksia siitä, mitä kaikkea muutaman tunnin opetussetit ovat saaneet liikkeelle heidän elämässään. 

Eilen sain viestin Geovanalta, joka oli mukana tammikuun valmennuksessa. Hän kirjoitti, että yhtenä unelmanaan oli lähteä vaihto-oppilaaksi, joka on nyt toteutumassa, hän lähtee Eurooppaan ensi vuonna oppimaan lisää englantia - joka oli myös unelmalistalla - ja menee talvella, jolloin pääsee näkemään lunta, yksi unelmistaan myös. Lisäksi hänellä on nyt järjestynyt passi, jonka laittoi listalle. Lisäksi hän on auttanut äitiään avaamaan pienen ravintolan, joka on muutanut koko perheen tilanteen täysin ja auttanut heidän naapurustossa muuttamaan turvallisempaan paikkaan. Nämä voi monelle meistä olla pieniä askelia, mutta täällä pelkästään tuo, että jollain on passi tai mahdollisuus lähteä ulkomaille ovat aikamoisia lottovoittoja.  

Yksi paikallinen nuori mies laittoi minulle Instagramissa viestin, että haluaisinko tulla tutustumaan heidän täällä Recifessä aloittamaan järjestöön, joka tekee töitä katulasten parissa ja kehittää keinoja rahoittaa koulutusta näille lapsille. 

Etelä-Brasiliassa järjestetään konferensseja, jotka sai alkunsa meidän yhteisistä seteistä; eräät perusti adoptiotoimiston, yksi aloitti toivomansa opinnot sosiaalialalla tänä syksynä, viime vuoden kurssilta yhden opiskelijan haaveena oli lentomatka ja avioliitto, hän lensi tänne Recifeen viime viikolla ja menee naimisiin ensi kuussa, pääsen sitä paikan päälle todistamaan. 

Näitä viestejä tulee joka suunnalta ja minä ihmettelen sitä voimaa, mikä pienellä rohkaisulla on ja olen onnellinen, että saan omalta osaltani olla tällä paikalla, iloitsemassa niistä askelista, mitä opiskelijat ottaa ja innostamassa kulkemaan yhä pidemmälle. 

Aika helmi tämä(kin) minun duuni.

Siellä missä sydän elää

Miten voi olla jo lokakuu? Aika valuu vauhdilla, päivät seuraa toisiaan ja välillä ehdin miettimään, mitä oikein on mahtunut näihin päiviin. 

On ollut erilainen syksy, todella haastava ja silti olen löytänyt itseni pohtimasta, onko tämä elämäni vaikein vuosi vai sittenkin parhain?

Viime viikolla kävin Riossa. Sekin oli ihan yllärireissu, minulla ei ollut rahaa lippuihin tai mihinkään, mutta silti oli fiilis, että sinne pitäisi mennä. No, yksi meidän lähetyskoulun opiskelijoista nykäisi minua hihasta ja kysyi, olenko suunnitellut reissua. Sanoi, että jos olen, hän on valmis maksamaan lentoliput. Hengitin syvään ja ostin liput. 

Riossa satoi, vietin suurimman osan ajasta yhdellä saarella "mökillä" ja katsoin kaatosadetta, kirjoitin kymmeniä sivuja ja nautin viileydestä. Lepäsin. 

Näkymä mökiltä

Tapasin riolaisia julkkiksia yrityshotellilla, jossa oli uima-altaat ja kiiltävät lasiseinät. Samana iltapäivänä ajettiin sinne Gramachoon, kaatopaikan slummiin, jonne pitää mennä auton ikkunat avonaisina ja hätävilkut päällä - että eivät luule poliisiksi ja ammu. 

Kaksi kilometriä ennen slummia tiesin olevani paikassa, jonne oudosti kuulun. Siellä jakkupukutodellisuudessa, kiiltävien lattioiden ja korkokenkien maailmassa tunsin olevani muukalainen, vaikka ennen työskentelin sellaisessa itsekin ja hengitin sitä ilmaa. Nyt slummin ovella, tummien ihmisten keskellä, niiden kengättömien, olin yhtä hymyä. 

Istuin maassa Isaacin kanssa leikkien. Juttelin äitinsä kanssa ja kiertelin slummissa tutustuen muihinkin. Sabrina kysyi, onko Eurooppa jossain Goianian lähellä täällä Brasiliassa ja entä Recife, ihan uusi paikka hänelle. 

Katsottiin Gramachoa kukkulan päältä, suunnittelivat jonkinlaista vesiputkistoa, slummissa ei tähän päivään asti ole ollut juoksevaa vettä. Pian on. 

Kukkulan päältä näkee miten horisontissa poltetaan kaatopaikan roskia

Sinne kukkulalle kiivetessä autoin kahta pikkutyttöä nousemaan jyrkkää rinnettä, nostin heitä ylöspäin ja samalla pieni kengätön poika tarrasi minua jalasta kiivetäkseen korkeammalle. Siinä seisoin keskellä rinnettä ja mietin, että jos tämä olisi ainoa asia mitä ikinä elämässäni tekisin - auttaen niitä pieniä pidemmälle ja korkeammalle - olisin onnellinen. 

Majapaikkaan palatessa mietin, miten hyvä on löytää se paikka, jossa on kotonaan ja jonne kuuluu. Löytää heimonsa ja ihmisensä, sydämensä sykkeen ja syynsä elää.

My tribe