Ärsyttävä maa tämä Brasilia

On hetkiä, kun ärsyttää tämä maa. Ne on sellasia nopeita ja ohimeneviä tilanteita, mutta välillä ottaa päähän mikä milloinkin.

Eilen ärsytti kassajonossa. Oli pahin ruuhka ennen sulkemista, kymmeniä ihmisiä jonottamassa, vapaana olevia kassaneitejä, jotka sulkevat luukut hymyillen ja vain kaksi kassaa auki. Siinä jonotin puoli tuntia ja ikävöin kotimaista Prismaa. Sain toisen sisäisen kohtauksen (ensimmäisen sain niistä hymyilevistä kassaneideistä), kun mun edessä olevan perheen lapsi ei osannut käyttäytyä ja sadattelin mielessäni niitä tuhansia ja taas tuhansia huonosti kasvatettuja lapsia ja onnetonta lapsenkasvatusmallia, mitä nään joka puolella. (Toim. huom. en tarkoita, että kaikki perheet olisi sellaisia, mutta valitetettavan moni niistä, joiden parissa työskennellään)

Kolmannen kohtauksen sain, kun just päästyäni kassalle tämä edelläni oleva perhe maksoi käteisellä. Virhe. Ei niillä ole vaihtorahaa. Odoteltiin viisi minuuttia lisää, että joku myymälävastaava kävi sitä jostain taikomassa. Siinä vaiheessa olin jo että miksiolentähänmaahanikinätullut.

Oliko mulla mihinkään kiire? No oli, jätski oli sulaa ja suklaa poltti käsissä. Olin niin ne ansainnut, koska viikko oli aika tiukka. 

Nimittäin tällä viikolla yksi meidän tiimin jäsen osoittautui tosi ikävällä tavalla epäluotettavaksi ja passitettiin paluumatkalle yli kahden vuoden työskentelyn jälkeen. Lisäksi kaksi meidän tiimistä ryöstettiin,  kolmas oli yrityksen kohteena, ihan näillä lähikaduilla. Ärsytti, että tiimikavereihin ei voi aina luottaa (enkä nyt haluaisi kirjoittaa, että tyyppi oli paikallinen, mutta oli se...) ja se, että ei ole turvallista missään kulkea ilman autoa tai ihmisiä. No, auton hankinta on ollut mielessä, mutta se on taloudellisesti aika iso haaste tällä hetkellä ja toisekseen välillä on vaan pakko kulkea itsekseen - tai lähes aina. Miten muutenkaan? Mistä taion jonkun perheen ympärilleni tai ison porukan saattamaan baselle? Kaduille mennään aina tiiminä ja autolla, se ei ole ongelma, mutta tämä tavallinen kulkeminen on se haastavin osuus.

En silti suostu pelkäämään tai jäämään kotiin, jos vievät rahaa tai puhelimen, siitä vaan. Olen todistanut paria ryöstöä pienen matkan pästä ja niistä on vähän ristiriitaiset fiilikset. Mulla on teoria siitä, että jos käyttäytyy tarpeeksi kreisisti, ne jättää rauhaan. En tiedä uskaltaisinko sitä silti kokeilla tositilanteessa.

Neljännen kohtauksen sain, kun meidän talon alakerrassa oli kaksi torakkaa palatessani. Ne on ällöjä. Tosi ällöjä. Tapoin ne molemmat ja koin jonkinlaista onnistumista elämässä. In your face, Brazil, ajattelin. 

Sen suklaan ja jätskin jälkeen olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan selkeästi. 

Rakastan tätä maata sittenkin. Vaikka niiden jätski on vesipohjaista ja se suklaa oli luokattoman huonoa eikä mitään Fazeria. Ei se haittaa, tämä maa on silti ihan kiva. Aion silti kulkea itsekseni vaihtoehtojen puuttuessa ja ottaa pieniä riskejä. Totesin, että jos kaipaisin tavallisen turvallista elämää neljän seinän sisällä, olisin ostanut asunnon Porista jo aikaa sitten ja tekisin tuttua duunia lyhyellä työpäivällä korkeintaan Raumalla asti ja kävisin sunnuntaisin pyhävaatteisiin pynttäytyneenä kirkolla ja olisin että halleluja. 

Vaan kun ei riitä se, täällä on paljon siistimpää, kaikesta huolimatta.