Väsyttää

Istuin Marianan kanssa lauantaina kahvilla paikallisessa ostoskeskuksessa ja kuuntelin kun se kertoi sen paniikkikohtauksista ja miten kaikki oli alkanut kun oli ottanut huumeita vähän aikaisemmin ja miten hän oli menettänyt tajuntansa eikä ollut tiennyt mitä tehdä. 

Hetkeä aikaisemmin olin tullut slummista, jossa 15-vuotias Carol hoitaa kahden kuukauden ikäistä keskosvauvaansa Samuelia välillä itsekin itkien. Epävarmuus kalvaa ja haastavinta hänelle on, että lapsi ei ole poikaystävänsä, vaan jonkun toisen. Nyt hän ei tiedä, kuka heistä pitää huolen kun poikaystävä on mustasukkainen. 

Marianan luota lähdettyäni vastasin moneen viestiin, jossa kysyttiin neuvoa laidasta laitaan. Joku pyysi rahaa ja keneltä puuttui kännykkä, joku ei tiennyt miten tehdä kefiriä ja kombuchaa kotona ja toivoi, että menisin auttamaan. 

Otin Uberin baselle, jossa selvittelin yhden tiimikaverin tilannetta, otin kännykkänsä haltuun ja lähdimme sairaalaan, koska hänen ahdistusoireet olivat aika vahvat ja tilanne kestänyt jo pitkään. Säädin hänen vakuutusta, tulkkia mukaan ja ystävää itseään rauhoittelin, että ei, sairaalassa ei ammuta ketään ja että nyt vaan mennään, piste.

Tulin kotiin iltakymmeneltä, minulla oli nälkä koska ruoka oli jäänyt väliin ja väsytti. 

Minusta on tullut auttaja. Se, jolle kaikki soittaa, koska niin kuin ystäväni siellä sairaalassa hyvän lääkärikäynnin jälkeen totesi "I trust you so much". Olen kyllä hyvä laittamaan rajoja ja sanomaan ei, mutta joskus näitä akuutteja tilanteita tulee ja silloin on vaan luovittava. Väsyn ihan niin kuin muutkin, ja täällä nämä keissit ei myöskään aina ole kevyimmästä päästä. 

Ne on tätä luokkaa: yhden meidän lastenkodin tytön veli oli raiskannut jonkun, tappanut kaksi ja paloitellut ruumiit - nyt on vankilassa ja me mietitään, miten voidaan tätä tyttöä tukea kun koko perheensä on vangittuna eikä hänellä enää kotia, minne mahdollisesti joskus palata.

Tämän väsymyksen taltuttaakseni yriän etsiä jotain edullista rantakohdetta tästä läheltä ja ottaa yhden kokonaan vapaan viikonlopun, kirjan ja ilmastoidun huoneen ja nukkua pari päivää putkeen. Hengittää syvään, tuijottaa merta ja miettiä jotain turhanpäiväistä.

Sisarukset, silmäterät

Meillä on tuolla Betanian lastenkodissa ihania nuoria naisia ja muutamia vauvoja, tilaa kaikkiaan kahdellekymmenelle. Nyt vuoden meillä on ollut ilonamme ihanat pienet neidit, T, joka täytti juuri kaksi ja pikkusiskonsa J, joka täyttää tässä kuussa vuoden. 

Kun he tulivat meille oikeuden päätöksellä, T:llä oli tukka täynnä täitä, niitä käveli kasvoilla asti ja hän oli niin likainen että suihkussa vesi valui pitkään tummana kun kuurattiin pientä puhtaaksi. J oli vain muutamia viikkoja vanha pieni suloisuus, jolle muistan kuiskineeni, että ottaisin sut kotiin jos voisin. 

Kuulin tänään, että heille on löytynyt loppuelämän koti. 

Kurkkua kuristi, niin kuin aina näissä hetkissä. Niissä onnellisissa, että koti, vihdoin! Ja samalla että apua, nähdäänkö me koskaan? 

Mun tiimikaveri, joka hoitaa ihan toista aluetta meidän ministryssä, kysyi että miten sä selviät näistä. 

Sanoin, että me tiedetään, että nämä lapset on vain lainassa täällä. Niillä on loppuelämän kodit jossain valmisteilla, valittuina jo ja me vain varmistetaan että se aika ennen sitä on mahdollisimman hyvä, kaunis ja täynnä rakkautta niin etteivät he - eikä perheet, äidit ja isät - harmittele niitä väliin jääneitä vuosia, kun vielä odottivat, kummatkin tahoillaan, ehkä toisistaan tietämättä, unelmissa vasta. 

Samaan hengenvetoon lisäsin, että vaikka minä en siellä Betanian lastenhuoneessa ole kuin joskus vähimmillään kolme tuntia viikosta, ne on lopulta ne kaikkein merkittävimmät kolme tuntia mitä minulla on. Joskus ne on leikkiä täynnä, joskus nukutusta tai hammaslääkärikäyntiä (jossa hammaslääkäri muuten sanoi, että näytän ihan T:ltä, että voisi olla minun), syöttämistä, mitä vaan. Mutta ne on sijoitus niiden lasten elämään. Kukin meistä tekee osansa, kuka työvuoronsa ja kuka vapaaehtoistuntinsa, jotta all they would know is love. 

Ja ne hetket jossain lasketaan, ne muistetaan ja niitä varten minä täällä olen. Sitten me kyynelsilmin katsotaan, kun perheet kohtaa toisensa, lapset vanhempansa, ja miten tutustuttuaan se kaksivuotias rientää heitä vastaan kiljuen "äiti tuli!" ja se yksivuotias, joka kaikkia aina vierastaa, hakeutuu isänsä syliin käsiään ojentaen. Siinä me hiljaa nojataan toisiimme ja mietitään, miten maksaa itsensä takaisin se vaivannäkö ja huolehtiminen, ja miten katkeransuloista on ne lapset koteihinsa onnellisena lähettää, vaikka vähän kurkkua kuristaakin.