Rehellisesti

Alkuvuosi on ollut tiukka, mutta nyt alkaa helpottaa. Vähän niin kuin menisi kevättä kohti, vaikka täällähän on syksy juuri alkanut. Tähän asti on ollut hullua hellettä, jotenkin paljon pohdittavaa ja läpikäytävää ja tietysti kuoleman käsittelyä. Pitkään olin tyytymätön itseeni melkein joka tasolla, mutta nyt alan taas saada kiinni siitä oivalluksesta, että minä riitän. Ihan näin, tällaisena., kaikkeen tähän, minkä keskellä olen.

Kaukomailla elo on melkein kuin kupla, johon jää eikä muista jakaa sitä ulospäin ja huikata muuta kuin että hyvin menee, vaikka menee välillä toisinkin.

Suomessa käydessä kaipasin tänne. Se oli hyvä tunne. En osaa eritellä, mitä kaipasin eniten, mutta ehkä ihmisiä ja fiilistä siitä, että tekee jotain millä on merkitystä itselle. Ei tämä mikään sankaritarina ole, oikeasti. Ei sen ihmeempää kuin moni muukaan duuni mitä olen tehnyt aiemmin, mutta tietoisuus oikealla paikalla seisomisesta ja siitä, että voi vaikuttaa asioihin, on ratkaiseva. Kutsumustyö, sitä tämä eniten on.

Moni on kysynyt, miten voin tehdä tätä, miten kestän kaiken. En tiedä. Hyvin. Kerran olen purskahtanut ihan rehelliseen itkuun kadulla. Istuin katukiveyksellä ja yritin ottaa kontaktia 7-vuotiaaseen tyttöön, jonka täysin ilmeettömät kasvot vaan tuijottivat ja kohtasin sen syvän surun, mitä hän kantoi. Jotenkin oivalsin hyväksikäytön ja raiskausten todellisuuden ja sen tuoman masennuksen niin vahvasti, että sitä oli vaikea kestää.

Yleensä en itke kadulla. Välillä puhtaasti liikutuksesta, mutta en säälistä, ahdistuksesta tai epätoivosta. En voi, siihen ei ole varaa eikä minussa kai tilaakaan. En ole tuomassa täällä huonoja uutisia, vaan hyviä. Haluan kantaa toivoa, ammentaa sitä isolla mitalla, saada nämä ihmiset näkemään itsensä niin kuin minä näen. Tyttärinä. Poikina. Loputtomien mahdollisuuksien kantajina.

Ei se aina helppoa ole. Elän silti siinä ja näen muutosta niin paljossa, että välillä pitää nipistää itseään todetakseen sen olevan totta.