Meillä on tuolla Betanian lastenkodissa
ihania nuoria naisia ja muutamia vauvoja, tilaa kaikkiaan
kahdellekymmenelle. Nyt vuoden meillä on ollut ilonamme ihanat pienet
neidit, T, joka täytti juuri kaksi ja pikkusiskonsa J, joka täyttää
tässä kuussa vuoden.
Kun
he tulivat meille oikeuden päätöksellä, T:llä oli tukka täynnä täitä,
niitä käveli kasvoilla asti ja hän oli niin likainen että suihkussa vesi
valui pitkään tummana kun kuurattiin pientä puhtaaksi. J oli vain
muutamia viikkoja vanha pieni suloisuus, jolle muistan kuiskineeni, että
ottaisin sut kotiin jos voisin.
Kuulin tänään, että heille on löytynyt loppuelämän koti.
Kurkkua
kuristi, niin kuin aina näissä hetkissä. Niissä onnellisissa, että
koti, vihdoin! Ja samalla että apua, nähdäänkö me koskaan?
Mun tiimikaveri, joka hoitaa ihan toista aluetta meidän ministryssä, kysyi että miten sä selviät näistä.
Sanoin,
että me tiedetään, että nämä lapset on vain lainassa täällä. Niillä on
loppuelämän kodit jossain valmisteilla, valittuina jo ja me vain
varmistetaan että se aika ennen sitä on mahdollisimman hyvä, kaunis ja
täynnä rakkautta niin etteivät he - eikä perheet, äidit ja isät -
harmittele niitä väliin jääneitä vuosia, kun vielä odottivat, kummatkin
tahoillaan, ehkä toisistaan tietämättä, unelmissa vasta.
Samaan
hengenvetoon lisäsin, että vaikka minä en siellä Betanian
lastenhuoneessa ole kuin joskus vähimmillään kolme tuntia viikosta, ne
on lopulta ne kaikkein merkittävimmät kolme tuntia mitä minulla on.
Joskus ne on leikkiä täynnä, joskus nukutusta tai hammaslääkärikäyntiä
(jossa hammaslääkäri muuten sanoi, että näytän ihan T:ltä, että voisi
olla minun), syöttämistä, mitä vaan. Mutta ne on sijoitus niiden lasten
elämään. Kukin meistä tekee osansa, kuka työvuoronsa ja kuka
vapaaehtoistuntinsa, jotta all they would know is love.
Ja
ne hetket jossain lasketaan, ne muistetaan ja niitä varten minä täällä
olen. Sitten me kyynelsilmin katsotaan, kun perheet kohtaa toisensa,
lapset vanhempansa, ja miten tutustuttuaan se kaksivuotias rientää heitä
vastaan kiljuen "äiti tuli!" ja se yksivuotias, joka kaikkia aina
vierastaa, hakeutuu isänsä syliin käsiään ojentaen. Siinä me hiljaa
nojataan toisiimme ja mietitään, miten maksaa itsensä takaisin se
vaivannäkö ja huolehtiminen, ja miten katkeransuloista on ne lapset
koteihinsa onnellisena lähettää, vaikka vähän kurkkua kuristaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti