maanantai 8. heinäkuuta 2019

Suomessa

Olen Suomessa käymässä. Heinäkuun on alkanut viileissä merkeissä ja minua on paleltanut. Vaellan sisätiloissakin villasukissa ja fleece päällä. Mutta en valita, tämä ei vastaa kesäsääodotuksiani, mutta on ehdottomasti miellyttävämpää kuin monen kuukauden trooppinen kesä. 

Suomessa ollessa tekee aina huomioita ja väistämättä vertaa elämänmenoa minun normaaliin. Vaikka todellisuus täällä ei oikein sovi verrattavaksi Recifen hiekkateihin niin en voi olla huomaamatta, miten kunnollista kaikki Suomessa on. Proper. Ihmiset on kunnollisia, tiet on kunnollisia, kaupat on kunnollisia. Suomi kansana on kunnollinen ja tunnollinen - jopa siihen pisteeseen asti, että se on saanut minussa sisäisesti aikaan vastareaktion: tekisi mieli koko ajan rikkoa jotain sääntöä ja olla vähän kapinallinen, kun kaikki on niin hyvin ja kauniisti. 

Liikenteessä etenkin tekisi mieli ajaa brasilialaisittain kurvaillen ja törkeästi ohitellen ja omaa etua ajatellen. Melkein kuin todistaakseen - itselle kai eniten - että voi sitä kuulkaa elää eritavallakin ja silti säilyä hengissä. 

Paitsi että juuri kuulin kaksi kuolinuutista slummeista ja näitä on tässä keväänkin aikana liian monta nähty. 

Minun kadulla kuoli kaksi nuorta auto-onnettomuudessa samalla viikolla kun lähdin. Yhden slummitytön todella nuori äiti kuoli johonkin mitä ei saatu sairaalassa parannettua. Ja toinen nuori äiti huumeiden yliannostukseen. Taas. 

Järjestelin niille perheille ruokakasseja vietäväksi ja mietin, että eikö me parempaan pystytä? Että olisi parempi jotenkin ennaltaehkäistä näitä eikä sitten suru-uutisen tullessa kantaa jotain ruokapakettia ja ottaa osaa. Olen tässä alkanut taas haaveilla sellaisesta isosta talosta, jossa olisi isot avoimet ovet näidenkin äitien tulla ja olla osa perhettä ja yhteisöä, kuulua johonkin ja tulla nähdyksi. Yksi tiimikaveri kysyi, että olenko huomannut vuokrattavana olevan ison talon basen lähellä. Hätkähdin, koska en missään nimessä ollut ajatellut että nyt jo jotain sellaista oikeasti tekisin. 

Että terveisiä vaan unelmavalmentajalta, niin ne isot unelmat pelottaa täälläkin. Mutta se talo on siellä odottamassa vuokralaista ja muistuttamassa, että joskus on aika odottaa ja joskus vaan toimia ja lakata odottamasta - toteuttaa sekin, mikä pelottaa, puuttuvista askelmerkeistä viis. Aion kävellä sen talon ohi monta kertaa kun palaan.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Psykiatrisella käymässä

Olen nyt muutaman viikon ajan käynyt moikkaamassa Lilianea psykiatrisessa sairaalassa. Niitä sairaaloita on koko osavaltiossa vain kaksi ja ennen ensimmäistä vierailua piti tehdä vähän henkistä valmistautumista, koska arvasin, että kyseessä ei ole mikään suomalainen sairaala olosuhteineen. 

Eikä ollutkaan. 

Tästä tunnin matkan päässä minua odotti vanha, ränsistynyt sairaala, jossa ihan ensitöikseen minua tervehti läjä kissoja, jotka kulkevat avoimista ikkunoista ja ovista miten lystäävät - niitä on sisällä huoneissa ja ruokapöydillä ja ties missä. Huoneet ovat isoja, nissä on sinisellä nappamuovilla päällystetyt sängyt ja joillain onnekkailla ja ei-itsetuhoisilla lakanat. Se osasto, missä kävin ensin, oli sellainen joihin tulee omainen mukaan. Heille ei ole sänkyjä, vaan iso sali oli täynnä vaikka mitä tuoliviritelmiä, joista oli tehty makuupaikkoja potilaiden sänkyjen viereen perheenjäsenille. Omaiset tuntuivat siellä olevan vähän niin kuin sairaanhoitajan apukäsiä, minä sain yhdeltä naapuripedin potilaan äidiltä yksityiskohtaisen selvityksen Lilianen tilanteesta ja meni hetki hoksata, että jaa, tämä leidi ei olekaan täällä töissä, mutta tyttärensä seuralainen 24/7. 

Toinen osasto, jolla Liliä kävin katsomassa oli sitten omaa luokkaansa sekin. Lilin sisko, minun brasilailainen tyttäreni Vitoria, pyysi minut mukaansa, koska "ei halua astua siihen rakennukseen koskaan yksin". Mietä odotti avoin, iso tila ja huoneet, joissa ei ollut ovia. Vessat olivat myös ovettomia ja samoin suihkut. Yksi potilas oli lepositeissä siinä käytävällä, toinen makasi lattialla, kolmas poltti tupakkaa ja yritti myydä sitä minullekin. Muutama valkotakkinen hoitaja ja psykiatri siellä pyöri, mutta muuten likaiset ja osin homeiset huoneet olivat potilaita täynnä. 

Toisella kertaa siellä oli siivouspäivä ja hajukin onneksemme lievempi. Minun vaalea ihoni ja hiukset olivat tietysti nähtävyys ja yksi jos toinenkin kävi halaamassa, silittelemässä mun ihoa ja levittelemässä tukkaa ihastuksissaan. Yhden naisen sormet olivat oudosti turvoksissa ja katse niin intensiivinen, että teki mieli väistää. Hoksasin, että hän oli ollut sidottuna sänkyynsä aiemmin, siitä turvotus ja muodottomat sormet. Onneksi olen aika tottunut ja sain sieltä monta uutta ystävää ja kymmeniä pyyntöjä ottaa heidät mukaani. Nauratti, että herkempää olisi voinut huimata, mutta Brasilia on koulinut minusta kovaotsaisen mutta herkkäsydämisen lähetystyöntekijän ja selviän oudoista olosuhteista yllättävän vähällä. Yhdellä kertaa mukanani ollut meidän Betania-talon johtaja itki autossa kotimatkalla, että miten tällaisia paikkoja on hänen rakkaassa Brasiliassa. Minä olin meistä se vähemmän yllättyneempi.

Viime viikonloppuna psykiatri kertoi, että tekevät kaiken potilasraportoinnin käsin ja hän pahoitteli, että ei ole yhtään perillä Lilin tilanteesta, koska ei löytänyt oikeaa vihkoa. Lilin matkalaukku oli hänen pöytänsä alla varastossa ja huone pieni ja tunkkainen, katossa pyöri laiskasti tuuletin ja ikkunalaudalla istui tietysti kissa. 

Sisäänkäynti suljetulle osastolle kera kissan, kuinkas muutenkaan


Liliane itse voi hyvin, joskin on vahvasti lääkitty ja puheesta on ajoittain vaikea saada selvää, mutta itsetuhoisuus on jäänyt ja hän saa pitää sängyssään lakanaa. Siellä me sitten lauletaan ja jutellaan ja lakataan kynsiä ja luetaan Raamattua - Lili sanoi, että se on ainoa asia, mikä auttaa kun hän kuulee outoja ääniä. 

Sieltä kun hyppään uberiin ja tulen takaisin kotiin, on aina monta ajatusta. Niin kuin se, että apua. Ja se, että mihin Lili sieltä menee? Koko osavaltiossa ei ole mitään laitosta tai sairaalaa, jossa olisi hänelle paikka. Ehdottivat, että entä jos hän muuttaisi yksin asumaan ja auttaisivat ruokakasilla viikottain. Sanoin, että entä jos tyttö on asunut lastenkodissa koko ikänsä eikä koskaan elänyt omillaan - että nyt tässä mielenterveyden horjuttamassa tilassa ei ehkä ole ihan paras vaihtoehto, jos koskaan. Me yritettiin pitää Liliä silloin kaksi viikkoa ja loppuajasta oli vaarassa hänen oma terveytensä ja meidän muiden turvallisuus, että ei. Pelasin mun sosiaalityöntekijä-kortilla ihan rohkeasti saadakseni heidät oikeasti miettimään parempia vaihtoehtoja, koska kaupunki on hänen hoidostaan vastuussa. 

Tänään Lilin sisko laittoi viestiä, että Lili on siirtymässä äitinsä luokse tähän ihan lähelle asumaan. Edellisen kerran sitä auttutta kesti tunnin, äiti uhkasi tappaa tyttärensä ja Lili joutui taas kadulle, josta sitten meni sinne sairaalaan. Sairaalasta sanoivat nyt, että täysi-ikäistä ei voi väkisin siellä hoidettavana pitää ja että muutenkaan ei ole tilaa. 

Huoh. 

 

 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

T o i v o

Tiedättekö kun on pitkään kirjoittamatta ja sitten ei osaa päättää, että mistä aloittaisi?

Siitä epäillystä vesikauhutapauksesta slummissa viime viikolla, kun miehen käsi oli koiranpuremasta muodottomaksi turvonnut ja lääkäri päivystyksessä unohtanut kertoa, että pitäisi ottaa rokotus ensi tilassa?

Vai siitä äidistä, joka kuritti lapsiaan lyömällä minun silmien edessä eikä lopettanut vaikka pyysin monta kertaa?

Vai siitä Lilianesta, jota kävin siskona kanssa katsomassa psykiatrisessa sairaalassa niin alkeellisissa oloissa, etten ikinä ole sellaista sairaalaa tavannut - kissoista, jotka kulki avoimista ikkunoista sisään ja ulos ja psykiatrista, joka kertoi, että nyt ei voida muuta tehdä kuin lääkitä, mitään muuta hoitoa ei ole antaa. Psykiatrisia sairaaloita koko osavaltiossa on vain kaksi ja ne molemmat tietenkin tupaten täynnä. Kaikilla muilla potilailla on joku sukulainen vieressä 24/7 - siellä oli tuoleista tehtyjä sänkyviritelmiä ja yksi sali, jossa potilaille lattialla pelkät patjat. Lilianella ei ole ketään apuna, koska sisarukset käyvät töissä, äitinsä oli hänet sinne alkujaan passittanut meiltä lähdettyään ja sairaala on liian kaukana, että sinne voisin minäkään päivittäin mennä käymään. 

Vai siitä väsymyksestä, joka minut valtaisi, jos jäisin olosuhteita tuijottamaan - enkä yritä pyhistellä, niitä tuijotin pitkän tovin. Väsyisin tähän kuumuuteen, siihen että yhtään viileää päivää ei ole ollut sitten marraskuun. Väsyisin tähän toivottomuuteen, joka inhimillisesti tulee vastaan joka puolelta. Väsyisin siihen, että ihmisiin ei voi luottaa ja siihen, että aina on pulaa resursseista, siihen, että asiat ei ratkea sormia näpäyttämällä ja siihen, että kenenkään tilanne ei pakottamalla muutu. 

Mutta sitten tuli pääsiäinen ja minun piti ihan itseni pysäyttää ja kliseisesti muistuttaa, että on toivo. On toivo ylösnousemuksesta. On toivo muutoksesta. On toivo parantumisesta. On toivo siitä, että ihan kaikki voi muuttua.

Vaikka olosuhteet on nämä, on toivo. 

Ja sitä toivoa minä todistan omin silmin, niin siinä, että jaksan päivästä toiseen tätä työtä tehdä kuin siinä, että näen ihmisten elämien muttuvan, turvonneiden käsien palaavaan ennalleen ja sen äidin kuuntelevan, kun istutaan alas ja jutellaan siitä, että niitä lapsia ei voi lyödä ja siinä, että Liliane katsoo tarkkavaisesti silmiin ja kirkkaina hetkinä muistaa sen, että suomalainen purkka on hyvää ja että Henna puhuu suomea ja että taas ensi viikolla tulen käymään - ja se hymyilyttää. 

Eilen sanoin, että en halua tehdä mitään täällä ilman että mun ylösnoussut Jeesus on siinä mukana. Musta ei ole, meistä ei ole, tästä maasta ei ole. Mutta Hänestä on. Ihan oikeasti näin.


keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Aika lentää

Olen ollut takaisin Brasiliassa nyt viisi viikkoa. Tämä aika on tuntunut ikuisuudelta, niin paljon on mahtunut näihin päiviin, että jos joku väittäisi minun olleen täällä jo viisi kuukautta, en epäilisi hetkeäkään. 

Se Liliane, josta viimeksi kirjoitin, lähti. Ilmoitti, että haluaa palata jostain yllättäen ilmestyneen äitinsä luo slummiin ja pakata tavaransa ja olla vapaa lääkkeistä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen mennä. Sitä ennen Lili oli lukinnut yhden hoitajan vessaan, uhkaillut isolla puukolla  yhtä meidän vapaaehtoista ja vetänyt ison annoksen lääkkeitä päästyään niihin jotenkin käsiksi. Näitä uhkaavia tilanteita oli muutamassa päivässä aivan liikaa eikä kenelläkään enää yksin turvallinen olo hänen kanssaan. 

Tilanteet täällä muuttuu niin nopeasti että rehellisesti ei aamulla tiedä, mitä iltaan mennessä tapahtuu tai mistä itsensä löytää.

Tässä välissä olen myös selvitellyt yhden brasilialaisen tyttäreni huumesotkua ja mahdollista yhteyttä yhteen prostituutiorinkiin, vastannut lukuisiin avunpyyntöihin slummeissa - milloin oikeita tarpeita ja milloin tekaistuja, on ne sitten hammaslääkärikäyntejä, puuttuvaa kaasua, vajaata vuokraa tai nälkää. 

Olen sanonut heipat parille tiimikaverille, joista toinen palasi kotiinsa päivän varoitusajalla ja toisen kohdalla todettiin, että on parempi ottaa pieni aikalisä. 

Monta muutakin asiaa on ehtinyt tapahtua, en pysy mukana näissä kaikissa itsekään. 

Tämä ei ole mikään rantaloma, tämä elämä täällä. Tämä on oikeaa työtä ja oikeita ongelmia ja olen välillä aika väsynyt. En näihin ihmisiin tai elämään täällä, vaan siihen, että on elettävä jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuudessa - siinä, että ihmisiä tulee ja menee enkä silti halua sulkea itseäni siltä yhteydeltä tai auttamiselta, haluan yhä olla avoin auttamaan tietämättä, kantaako se muutamaa päivää pidemmälle ja silti uskoa, että ne muutamatkin päivät lasketaan, jos enempää ei tule. 

Hetkellisesti sitä haaveilee sellaisesta tasaisesta arjesta, ehkä jostain itselle merkityksettömistä työtehtävistä ja keveydestä, mutta sitten käy niin kuin eilen illalla slummissa kun yhden nuoren ystäväni muutaman kuukauden ikäinen vauva nukahti syliin ja huumevieroituksesta palannut äitinsä tuli sen selvänä sylistäni hakemaan kotiin nukkumaan; pieni Miquel kävi halaamassa ja sanoi, että oli ikävä kun ei senhoraa (minua) ole näkynyt hetkeen ja Manuela kuusivee kiipesi halaamaan heti kun sylini oli tyhjä ja kohta siinä oli jono pieniä odottamassa halausta. Siinä hengitin syvään ja mietin, että en minä sitä tasaista arkea kaipaa enkä sen keveyttäkään, vaan tässä omassa haastavassa arjessa näitä keveitä hetkiä, ehkä silloin tällöin sen pienen rantaloman, mutta eniten näitä pieniä ja sitä että he pääsisivät niillä pienillä jaloillaan pidemmälle kuin minä omillani koskaan. 

Kyllä, Brasilia, sanon sulle taas kyllä. 



perjantai 25. tammikuuta 2019

Liliane

Istun hiljaisessa huoneessa ja 19-vuotias Liliane nojaa mun jalkoja vasten. Se keinuu siinä hiljaa, yrittää puhua mutta saa vaan soperrettua joitain sanoja, joista minun on vaikea saada selvää. Liliane oli meidän lastenkodissa pitkään, sitten karkasi sieltä ja siirrettiin lopulta toiseen paikkaan. Hänellä on aika isoja mielenterveysongelmia ja nyt kun hän on täyttänyt 18 jo, ei ole oikein tahoa jonne hän menisi tai joka hänet ottaisi. 

Lokakuussa hän ilmestyi meidän baselle asuttuaan kadulla joitain viikkoja. Hän oli ollut pitkällä raskaana ennen kuin menetti vauvan vain päiviä ennen kuin tuli meidän portille koputtamaan. Otimme hänet tietysti vastaan ja Lili oli mukana meidän arjessa monta viikkoa. Me vaihdeltiin vuoroja, kuka piti hänelle seuraa ja valvoi öitä. Lilillä on tapana hermostua, jos ei saa huomiota ja alkaa viiltää ranteita auki tai uhkailla, lukkiutua vessaan terävän esineen kanssa tai muuta itsetuhoista. 

Ennen joulua juhlittiin, kun saimme hänelle järjestettyä paikan huippuluokan laitoksessa. Sen piti olla upea paikka, jossa työskentelee 150 ammattilaista vuoroissa ja on uima-altaasta lähtien kaikki mahdollinen kuntoutukseen.  

Pari päivää sitten laitos ilmoitti, että haluisi 10 000 euroa hoidosta, jonka alun perin lupasi toteuttaa ilmaiseksi ja auttaa osana heidän hyväntekeväisyysprojektia.  

Nyt Lili tuli meille takasin. Kuukauden aikana hänet oli pumpattu niin täyteen lääkkeitä siellä kalliissa hoitopaikassa, että hän ei pysty edes vessassa käymään itsekseen. Hän tuijotti tänäänkin vessapaperirullaa käsissään tyhjin silmin, eikä saanut revittyä siitä palasta. 

Syömään hän ei myöskään kykene itse. Syötin hänelle lounasta kuin pikkulapselle ja sotku oli sen mukainen. Itketti niitä lusikallisia auttaa sen suuhun, tunnen tytön hyvin ja hänen iloisen itsensä - tämä Lili on joku toinen, huumattu sekava tyttö, joka ei käsien tärinältään saa mehulasia huulilleen. 

Lääkitystä voidaan nyt hiljalleen vähentää, mutta meillä ei millään ole resursseja hoitaa häntä vuorokauden ympäri millään. Kellään meidän tiimissä ei ole sitä asiantuntijuutta, jota hän tarvitsisi voidakseen hyvin. Mutta ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Sanoin jo eilen, että me voidaan laastaroida tätä vähän aikaa, mutta pidemmän päälle me tarvitaan oikeasti joku hoitopaikka. Sitä ihmettä odotellessa voi mennä vuosi tai toinenkin.

Olen ollut täällä nyt kolme kokonaista päivää ja taas vaan vauhdista Brasilia muistuttaa, että se on aika kaukana Suomesta niin monessa mielessä. 

torstai 17. tammikuuta 2019

Suomessa

Ajoin eilen myöhään kotiin pimessä talviyössä, tie näytti kuin se olisi ollut timantteja täynnä ja taivaalta satoi isoja hiutaleita kuin hidastettuna. Oli ihan tajuttoman kaunista ja mietin, että Suomi se vaan aina osuu ja säväyttää. 

Vajaan viikon päästä olen jo tropiikin kesässä ja pakkaspäiviä on melkein jo nyt ikävä. 

Huomaan taas, miten järjettömältä tuntuu Suomen turvallisuus. Kuljin Helsingissä vartin kännykkä rintsikoihin piilotettuna kunnes muistin, että ei se ehkä ole tarpeen vaikka iso kaupunkin onkin. Eilen kävelykadulla joku seurasi minua pitkään tosi lähellä yrittäen ohi, kiristin tahtia ja mietin, miten tyhmää oli lähteä liikkelle ilman avaimia - mitä nyt laitan sormen väliin kuin aseeksi, kun ei ole sitä avainta?

Sitten aina naurattaa, että miten automaattiseksi tuollaiset turvallisuuteen liittyvät jutut muodostuu ja miettii, miten pitkään sitä pitäisi Suomessa oleskella, että tottuisi siihen, että ihmisiin voi luottaa ja pimeällä on ihan ookoo kulkea yksin minne vaan. 

Enkä ehkä ikinä lakkaa hämmästelemästä miten kauniita perheitä täällä on. Isiä, jotka eivät ole mitään lastenvahteja, vaan vanhempia ja tekeävät osansa niin hyvin. Lapsia, joilla on ihan kaikkea. Vanhempia, joilla hyvä toimeentulo ja mahdollisuudet tarjota mitä vaan perheelleen. 

Yhtenä päivänä istuin kahvilassa, jossa perheenisä kysyi vaimoltaan, että hei mitä otat, minä voin hakea. Minä tuijotin sitä epäuskoisena ja mietin, miten olin unohtanut, että tuollaisia ihmisiä on olemassa? Että tietenkin se mies voi hakea sille vaimolleen kahvia ja ottaa vielä vauvan syliin sitä hakiessaan. Hyvä etten alkanut itkeä sitä tilannetta seuratessani. 

Että Brasilia, täältä mä taas saavun ja kannan suomalaisuutta mukanani, joudutte taas kestämään mun suorasanaisuutta ja rehellisyyttä, sitä kun puhun machokulttuuria vastaan ja teitä vähän hirvittää sellainen eurooppalainen nainen, joka kävelee kadulla illallakin kun ei suostu pelkäämään vaan  ajattelee, että kyllä sitä vaan asiat aina jotenkin järjestyy. Hengitetään syvään, minä ja sinä - hyvä jakso taas edessä. 


lauantai 22. joulukuuta 2018

Pimeillä kaduilla

Kellon on puoli kymmenen illalla, lämmintä on vielä melkein kolmekymmentä astetta - se on laskenut päivän reilusta neljästäkymmenestä onneksi tähän että kärsii nukkua. 

Kävelin kotiin tuosta lähellä olevasta ravintolasta, jossa käytiin turvatalon tyttöjen kanssa syömässä joulun kunniaksi. 

Tytöt kauhisteli, kun kerroin että kävelen viimeiset kadut kotiin itsekseni. 

Otin korvikset pois, sormuksen piilotin lompakkoon ja kellonkin laitoin taskuun. Kännykän olin piilottanut jo aiemmin rintsikoihin kainalon alle, se on paras paikka ja puhelin pysyy paikoillaan jos vaikka tarvitsee juosta. 

Yhdellä kadulla näin että joku kääntyi kulman takaa ja lähti kulkemaan kohti. Meni muutama askel kun tunnistin tulijan naiseksi. Huokasin helpotuksesta ja tämä toinen nainen samoin. Käveltiin vastakkaisiin suuntiin ja toisemme ohittaessa katsoimme silmiin ja hymyilimme yhteisymmärryksen merkiksi. 

Että huh, nainen, ei hätää. Että täällä me kaksi, hiekkaisilla ja pimeillä kaaduilla toisistamme turvaa hakien, kirjaimellisesti koruttomina ja nopeasti askeltaen kotia kohti. 

Tähän turvattomuuten tottuu. Sen kanssa oppii elämään ja siitä tulee tavallista. Ei edes muista, että se voisi olla eri tavalla. Että kännykkää voisi katsoa kadulla tai siihen puhua, tai että voisi rauhassa kävellä mihin vaan milloin vaan. Tai että ihmisiin voisi luottaa, olla odottamatta että jokainen vastaantulija olisi nainen, samanlainen.

Tuota luottamusta harjoittelen ensi viikolla jo Suomessa. Joulupäivänä hyppään koneeseen ja iäisyydeltä tuntuvan matkan jälkeen koittaa luminen Suomi. Ah ja voih. Koti ihana, mutta siirtymät ei aina niin helppoja. Onni on pakkanen ja se, että voi nukkua peitolla tai kahdellakin niin halutessaan. 

Sitä odotellessa käyn laittamassa ovet triplalukkoon ja varmistan että muurin portti on visusti kiinni.