sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Gramacho

Kun kuulin, että meillä on Rion reissulla mahdollisuus päästä paikallisen lähetysjärjestön mukaan tutustumaan yhteen maailman suurimmista kaatopaikoista - tai lähinnä sen laidalla olevaan isoon slummiin, olin että mitään muuta mun ei sitten tarvitse nähdäkään. Valitettavasti mulla ei ole sieltä yhtään kuvaa, en halunnut mennä sinne kännykkä kädessä turistina, vaan oikeasti olemaan. 

Gramacho on jättimäinen alue roskaa, Rion 12 miljoonan asukkaan jätteistä 80% tuodaan sinne, 8 tonnia jätettä päivässä. Brasiliassa on vielä kehitettävää kierrätyksessä, joten käytännössä kaatopaikalla on töissä tuhansia ihmisiä tekemässä käsin sen kierrättämisen ja materiaalit sitten myydään erikseen eri tahoille ja kerääjät saavat palkan painon ja määrän mukaan. Gramacho tuli tutuksi dokumentista Wasteland, joka on muun muassa YouTubessa katsottavissa englanniksi, suosittelen. Dokumentin julkaisemisen jälkeen olot ovat osittain muuttuneet, mutta kaatopaikka ei moneksi muutu.

Alueen laidalle on syntynyt vuosien aikana iso slummi, joka on kurjin paikka, missä olen koskaan nähnyt ihmisten asuvan. Suomesta sellaista ei edes löydy mistään. Gramachossa ei ole juoksevaa vettä, roskaa on joka puolella ja slummin maa on kokonaan maatunutta roskaa, isot possut tonkivat jätekasoja talojen vieressä, mutaa on joka paikassa, talot puhtaasti hökkeleitä ja niistä roskista rakennettuja, mutta ne ihmiset...iloa täynnä, kengättömiä ja hampaattomia, mutta niin kauniita. 

Nyt en ala edes kirjoittamaan köyhyyden realiteeteista ja siitä ajatusmallista, joka siellä vallitsee. Olisi helppo marssia sinne ja muuttaa kaikki, syötää rahaa uusiin taloihin ja ties mitä. Se ei toimi niin. Osa niistä ihmisistä ei halua muuta, ne ei tiedä muusta, ne ei halua muuttaa - muistot, perheet, suvut on siellä, mummolat ja naapurit. Ei ole mallia toisenlaisesta elämästä, ei ymmärrystä siitä, miltä alueen ulkopuolella näyttää, että puolen tunnin ajomatkan päässä on Rion maailmankuulut nähtävyydet, Kristus-patsaat ja sokeritoppavuoret ihailtavaksi, mihin turistit tulee tuhansien kilometrien takaa.

Mutta ihmiset muuttuu. Ne muuttuu kohtaamisten myötä, sen, että joku näkee vaivan rakentaa luottamusta, elää sitä elämää yhdessä, palvella ja tukea, rakastaa. Ihailen sitä työtä, mitä meidän uudet tuttavuudet, brasilialainen pariskunta tekee siellä ihmisten keskellä - ovat jo kahdeksan vuoden ajan niiden perheiden keskellä elämää jakaneet. Luottamuksen näkee siinä, kun slummin tytöt tulivat hakemaan pariskunnan kolmevuotiaan tytön kotiinsa leikkimään ja äitinsä lupasi, että se tietenkin sopii ja että jos tulee jotain, voivat tulla sitten meidät jostain sieltä etsimään. Mietin, olisinko itse omaa lastani sinne noin vaan päästänyt? Olisitko sinä?

Yllätyksekseni huomasin myös, miten luontevasti minä ja ystäväni Kate solahdettiin sinne slummin mutapihoille lasten kanssa leikkimään. Se maailma on tuttu täältä kotikulmilta, vaikka samanlaista köyhyyttä en täällä olekaan kohdannut ja muksut oli ihan tuntemattomia. Niin sitä vaan on täällä kartuttanut sellaista kokemusta, mitä monella brassillakaan ei ole, vaikka jotenkin oletan, että on. Lapset ryntäsi syliin, äidit halaamaan ja minä halasin takaisin ja lähtiessä rukoilin heidän pyyntöjensä puolesta niin kuin en ikinä olisi muuta tehnytkään. 

Lähtiessä roskakasan päälle kasvaneesta puutarhasta lehahti ilmaan monia perhosia, me tuijotetiin niitä vaiti. Oltiin juuri nähty miten rukouksen jälkeen yhden miehen jalan avohaavat ja hiertymät olivat parantuneet ja iho palannut ennalleen ja mietin, että en vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään. 

Automatkalla majapaikkaan pidätin kyyneleitä. Haluan takaisin heti kun mahdollista. Haluan tuntea ne lapset nimeltä ja kuulla äitien tarinat, istua auringon laskiessa niillä pihoilla, nähdä miten sydämet muuttuu - minun ja heidän - kerta kerran jälkeen niin että tulee päivä kun hymyillään samaa hymyä ja tiedetään, että me ei olla roskaa vaan arvomme mittaamaton, beauty in the ashes. 

Ja niillä ystävillä on muuten myös projekti, jossa rakennetaan uusia taloja, vesijohtoja ja balettikoulua sinne slummiin. Tulee kaunista. Siinä on mukana isoja yrityksiä, kuuluisia nimiä ja sitten ne siellä vuodesta toiseen työtä tekevät uudet ystäväni. 

Saman päivän iltana paikalliset ystäväni ajeluttivat ympäri Rioa, radiossa soi se sama bossanova, jonka syntyseuduilla Ipaneman kaduilla minulle esiteltiin ne ravintolat ja kulmat, jossa ne pehmeät rytmit tulivat maankuuluiksi, saivat alkunsa ja tulivat tämän maan sydämen sykkeeksi. Hetken olo tuntui epätodelliselta, ne rikkaat kadut, luksushotellit, bossanovat ja muutaman kilometrin päässä olevat hökkelitalotkin. 


perjantai 27. huhtikuuta 2018

Rio

Rakastuin Rioon, kaupungeista kauneimpaan. Sinne lentää tästä Recifestä vajaat kolme tuntia ja kävin lyhyellä tutustumismatkalla viime viikolla, osin turistina, osin "töissä". Oli niin kaunista, että hengästytti. En usko että mikään kaupunki koskaan enää säväyttää samalla tavalla, oli se sitten missä päin maailmaa tahansa. Jos etsit uutta matkakohdetta jostain Etelä-Amerikasta, älä missaa Rio de Janeiroa. 

Rio kauneudessaan

Matka oli jotenkin tosi upea. Monta ajatusta jaettavana sieltä, osa pohdinnoista vielä itselläkin kesken.

Saatiin majoitus ilmaiseksi yhdellä Rion saarista. Sää oli ihanan viileä, jotain reilut parikymmentä astetta ja pitkähihainen oli tarpeen, sitä ei ole ihan hetkeen tapahtunut. Rio oli satumainen joka puolella. Niin kaunis rantoineen ja vuorineen, saarineen ja metsineen. Upeita kaupunginosia ja vaarallisia slummeja vierivieressä, joka puolelta upeat näkymät.

Ja sitten oli yksi maailman suurimmista kaatopaikoista, jonka vieressä 400 ihmisen slummi ja minun sydän, joka jäi sinne. Olin niin kotonani siellä mudan keskellä etten luksusravintolassa julkkisten kanssa aamupalalla koskaan (tämäkin tapahtui samalla reissulla...). Kerron tuosta Gramachon slummista lisää toisessa postauksessa, se oli niin vaikuttava.

Kuljettiin siis ystäväni Katen kanssa julkkisten seurassa ympäri kaupunkia, koska Brasilia on pitkälti kontaktien maa ja minulla ystäviä, jotka tuntevat pari maankuulua näyttelijää ja ne on sitä myötä myös minun ystäviä. Toki minulle he ovat vaan ihmisiä, toisille telkkarista ja elokuvista tuttuja kasvoja, samassa mittaluokassa kuulema tässä maassa kuin Julia Roberts ja muut Yhdysvalloissa. Seurastani johtuen päädyin aika moneen kuvaan ja tuijottelun kohteeksi. Ei ollut varsinaisesti pelkoa ryöstöistä tai muusta, mikä oli tietysti hyvä asia. Istuttiin siellä köyhimmässä slummissa ikinä yhdessä näiden näyttelijöiden kanssa ja takaisin tullessa huoltoasemalla ihmiset halusi selfieitä ja ravintolassa oli jono nimmareiden odottajista. 

Silti minulle ne tärkeimmät oli paljasjalkaiset pienet siellä slummissa, jollaista en koskaan ennen ole nähnyt. En samanlaista kurjuutta, en samaa iloa lasten kasvoilla, en samanlaisia hökkeleitä tai moottoripyöriä ajavia aseistautuneita isiä. 

Jos joskus muutan Rioon, älkää yllättykö.  

Puuttuvia raajoja


Täällä on alkanut sataa. Se on onnellista siksi, että lämpötilat laskee alle kolmenkymmenen ainakin osaksi päivää, mutta varjopuoli on se, että kaikkialla tulvii tai vähintään sitä vettä on lammikoiksi asti jokaisella tiellä ja kävelykadulla. 

Slummissa ei ole oikein mitään viemäröintiä ja ne sadevedet jämähtää sille sijalleen tai sitten laguuni tulvii ja vesi nousee taloihin sisälle. Minä kuljen kumppareilla nämä kuukaudet ihan hyvillä mielin, ne on puoleen sääreen ja välillä se ei riitä kun ohiajavat autot nostaa aaltoja, jotka saa kumpparin hörppäämään vettä. Slummeissa kumppareita ei ole, eikä oikein muutenkaan täällä kellään - niitä voi ostaakin vain sellaisesta liikkeestä, jossa myydään työvaatteita esimerkiksi rakennustyömaalle. 

Tuossa lähislummissa oli aikamoinen mutalieju- ja lätäkkötilanne. Yksi nainen jonka talo on siinä lätäkön laidalla kertoi, että naapurinsa oli siitä muutamana päivänä kävellyt paljain jaloin ja saanut jalassaan olevaan haavaan jonkun pöpön. Olivat joutuneet amputoimaan sen jalan viime viikolla kun tulehdus tai madot tai mitä ikinä, oli levinnyt nopeasti. 

Yhdellä slummiystävällä on ollut jalassa paha ihottuma viime vuoden sateista asti. Kärpäset ja hyttyset tykkää niistä avoimista haavoista, eikä mitkään antibiootit tähän mennessä ole auttaneet, tosin hän ei ole lääkäriin asti mennytkään vaan hakenut vaan rohtoja apteekista, yritetty on kyllä. 

Raajojaan voi menettää kyllä ihan tuossa rannallakin. Recifen rannat on tunnetut haistaan, siihen on pitkä historia ja se juonta juurensa tuonna 1990-luvun alkupuolelle kun rakensivat kanavaa isoille lautoille ja liikenteelle - jotenkin sitten siinä prosessissa saatiin houkuteltua paljon kalaa siihen kanavaan ja se puolestaan toi hait lähelle rantaa ja muutti niiden elinolosuhteet pysyvästi. Vuonna 1992 oli ensimmäinen kerta kun hai hyökkäsi ihmisen kimppuun ja sen jälkeen tapauksia on ollut 63, joista 24 on ollut tappavia. Härkähait ei lähtökohtaisesti pidä ihmistä ravintonaan, mutta kai niiden on vähän hankala tunnistaa että kenen lihaa sitä nyt syö kun noita tapauksia on ollut sen verrran paljon.

Eilen tässä ihan lähellä 34-vuotias mies oli ollut vedessä vyötäröään myöten kun hai oli hyökännyt kimppuun. Mies oli saatu pois vedestä hengissä, mutta saanut vakavia vammoja raajoihinsa ja vietiin suoraan sairaalaan leikattavaksi. Uutisissa sanottiin, että hän todennäköisesti menettää sekä kätensä että jalkansa. 

Note to self, ei veteen. Se on oikeasti aika vaarallista. Ja ne kumpparit jalassa ihan kaikkialla. Nauroivat niille tai eivät, onpahan molemmat jalat tallella vielä ensi vuonnakin.



torstai 12. huhtikuuta 2018

Kaduilla ja aitovierillä

Näitä tämän kaupunginosan katuja kun on tässä viimeisen melkein kolmen vuoden aikana päivittäin talsinut ja aikaa montaa ihmistä kohdannut, olen huomannut, että tuttuja on joka nurkalla. 

Se on oikeastaan aika hauskaa. Menen nimittäin melkein mihin tahansa, joku sieltä jo mun nimeä huutaa. Viimeksi eilen palasin opettamasta englantia yhden slummin läpi, josta en tunne ketään, mutta eikö vaan sieltä joku huhuillut Hennaa - yksi meidän basen maanantai-iltojen tilaisuuksissa käyvä neito oli matkalla koulusta kotiin samoilla kujilla. 

Vähän aikaa sitten yksi slummiystäväni ajoi pyörällä ohi kun kävelin kuntosalille. Siellä kuntosalilla puolestaan useampikin on tullut kysymään, että olenko minä sieltä Shoresilta, kun ovat minut jossain tilaisuudessa/konferenssissa/videolla nähneet tanssimassa, laulamassa, puhumassa, tulkkaamassa tai ihan vaan olemassa.

Kaupassa on aina joku tuttu kasvo, yleensä vähintään illan vartijamies, joka puhuu englantia ja on oppinut, että kaupan edessä kerjäävät slummilapset on aina Hennan kavereita, se ei aja niitä pois jos kertovat tuntevansa minut. 

Yleensä kassajonossa joku tuttu käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rynnii minun luoke halaamaan ja lisäämään ostoksensa heti minun ostosten perään säästääkseen jonotusajassa. 

Hauskin oli Porto Alegren - viiden tunnin lentomatkan päässä - lentokentällä kun ostin salaattia ravintolasta. Kysyivät siinä kassalla, että missä asun ja kun kerroin että Recifessä, yksi keittiö täteistä tuli siihen kertomaan, että hänkin on kuule sieltä ja siinä hetki juteltuamme selvisi että naisen tytär asuu minun pienen ja piskuisen Candeiasin kaupunginosassa vain noin kahden kilometrin päässä minun kotoa. Tästä oltiin tietysti molemmat ihan että onpa pieni maailma ja hän siinä samalla lähetti tyttärelleen minun yhteystietoja. 

Ymmärrän, että minut on helppo tunnistaa vaaleine tukkineni ja erilaisine ihonväreineni, mutta on se vaan aika ilahduttavaa, että menen minne vaan, joku siellä hymyilee ja halaa. Se on aika turvallistakin. Jos tulisi joku tositilanne, yksi soitto slummin ja apu olisi heti paikalla. Nää on aika uskollisia ystävilleen nämä brassit. 



keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Hautajaiset

Eilen oli ne hautajaiset. Minä en mennyt, koska minulla oli vauvavuoro ja se on aika olennainen enkä mielellään jätä sitä väliin, kun sitten ei ole riittävästi käsiä viiden taaperon apuna. Kuultuani millaiset hautajaiset oli, olin onnellinen, että en mennyt. 

Ystäväni oli ollut siellä ja kertoi, että se oli monen Brasilia-vuoden jälkeen kulttuurishokkia pahimillimmaan ja piti sen jälkeen vähän nieleskellä, sekä kyyneliä että oksennusta. 

Samaan aikaan oli samalla hautausmaalla ollut menossa neljät eri hautajaiset. Arkut avoimina muutaman metrin päässä toisistaan, pieni kappelimainen tila, jossa järkyttävä ruumiin haju, tämä helle yhdistettynä siihen että ruumiita ei käsitellä mitenkään. Kymmeniä ihmisiä kiipeämässä toistensa hartoille nähdäkseen edes vilauksen arkusta, ihmiset tuuppimassa toisiaan, paljon itkua ja kuolleen ystävämme isä ja veli arkun päälle heittäytyneenä silittäen tyttöä kuin hän olisi nukke. Joku vieras oli valittanut, että tyttö näyttää liian kauniilta, hänen poikansa oli niin paljon rumempi hautaamisen hetkellä kun kuoli päähän osuneeseen luotiin.

Vieressä paikallisen makumba-uskonnon (noituuden muoto) edustajat olivat olleet hautaamassa jäsentään kovaäänisin menoin, isoja karnevaalinukkeja kantaen ja rumpuja paukutellen. Ystäväni kertoi, että paikalle oli väsyneesti kävellyt henkikirjoittaja, lukenut rukouksen ja muistuttanut vanhempien kunnioittamisen tärkeydestä ja kolmen minuutin päästä arkku oli kannettu hautausmaalle, jossa kaivettiin kuoppa ja haudan päälle laitettiin lopuksi pieni keppi, jossa numerosarja. Sitten koko toimitus oli ohi, puolessa tunnissa. Ei mitään kauniita muistoja yhdessä jaettuna, kahveja, jäähyväissanoja, omaisten kunnioittamista tai muutakaan.

Ystäväni sanoi, että se oli toimituksena jotenkin niin epäinhimillinen ja ruma, että sitä pitää pitkään käsitellä. 

Minä mietin, miten tämä nopea hautaamissysteemi vaikuttaa ihmisten suruprosessiin ja menetyksen käsittelyyn, ja miten kuolema heille näyttäytyy. Haluaisin myös selvittää, onko rikkaimmissa piireissä erilainen hautaamiskulttuuri ja käsitys kuolemasta kuin alemmissa yhteiskuntaluokissa. 

Minä haluan muistaa tämän neidon kirkkaat silmät ja sen, miten hänen unelmanaan oli olla äiti. Ja sen, miten hän HIV:ä sairastaessaan pelkäsi, ettei koskaan voisi saada lapsia ja sitten parannuttuaan nyt elämänsä viimeiset vuodet kaikista haasteista huolimatta sai olla äitinä kahdelle lapselleen, elää hetken sitä unelmaansa, vaikka ne liian nopeasti päättyivätkin.   

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Oh my heart

Eilen pääsin kirjoittamasta, että on ollut vähän niin kuin raskas viikko. 

Tänään sitten heti aamun ensimmäisiksi uutisiksi tuli tieto, että yksi meidän tytöistä - eli meidän lastenkodin entisistä asukkaista, joka on täysi-ikäiseksi tultuaan muuttanut omilleen ilman minkäänlaista jälkihuoltoa, koska sellaista ei täällä ole koko systeemissä olemassakaan, oli kuollut huumeiden yliannostukseen. 

Tällä nuorella naisella oli kaksi lasta, toinen vasta kolmen kuukauden ikäinen tyttövauva. Me yritettiin auttaa kaikin keinoin, tarjolla oli useaan otteeseen vieroitushoitoa ja kaikki tarvittava tuki taloudellisesti ja henkisesti, mutta niin kuin usein käy, vastaus häneltä oli joka kerta ei.  

Viimeksi kuukausi sitten hän viestitti, että kyllä tämä crack-koukku vielä voitetaan. 

Ei voitettu. 

Nämä uutiset aina lamauttaa. Siksi, että uhri on meille tärkeä ja tämä neito oikeasti meidän ystävä, kaikilla täällä pidempään olleilla on joku tarina hänestä kerrottavana. Minä laitoin välillä viestiä Facebookissa, muistan hänet jo ensimmäisiltä reissuilta Brasiliaan vuonna 2014. Ja siksikin tämä on aina niin surullista, että apua olisi ollut tarjolla, mutta parhaimmatkaan aikomukset, ajatukset ja rukoukset sen taustalla ei aina riitä, kun jokaisella on vapaus valita.

Nyt meillä on olemassa transition house juuri noille tytöille, jotka muuttaa omilleen ja minä olen ollut siinä kehitystyössä mukana ja me toivotaan, että tulevaisuudessa meillä on esittää malli, joka toimii. Ettei kukaan jäisi omilleen tai hukkuisi tuohon huumehelvettiin, ihmiskauppaan tai hyväksikäyttöön enää. Kaikkia ei voi pelastaa, eikä me siihen pyritäkään, mutta meille yksikin on tärkeä, niin kuin tämä kahden lapsen 20-vuotias äiti, joka meillä ollessaan parani yliluonnollisesti HIV:stä (lääkärit oli vähän hämillään) ja sädehti elämää.

Oh my heart.     

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Haastava viikko

Onpahan ollut viikko. 

Tiistaina oli se lastenkodin jäähyväispäivä ja sitten olin loppuviikosta kolmannessa vatsapöpössä sitten helmikuun puolivälin. Olen jo vähän kyllästynyt oksenteluun, ja etenkin siihen pesuaineen hajuun, millä vessan sitten sen jälkeen aina kuuraan. 

Keskiviikkona oltiin neljän naisen voimin matkalla syömään illalla, kun nurkan takaa tuli mies ja otti aseen esiin pysäyttääkseen ohiajavan moottoripyörän mahdollisesti ryöstötarkoituksessa. Otettiin aika nopeasti jalat allemme, tyyppi seisoi minusta noin neljän metrin päässä. 

Sinänsä kaikki meni oikeaoppisesti, niin kuin olen kolmisen vuotta treenannut: en ollut liikkeellä yksin vaan osana isompaa porukkaa, joka on vaikeampi ryöstökohde kun yksin kävelevä naisihminen.
Yhdellä meistä oli avaimet kädessä - tämä on tärkeää siksi, että jos vaikka laukku viedään, aina pääsee kotiin tai baselle. Minulla oli jalassa hyvät kengät, joilla kärsii juosta lujaa, tämä on mun prioriteettilistalla korkealla, en ikinä kävele sandaaleilla muuta kuin lähikauppaan jos sinnekään. Rahapussi oli kotona - koin vahvasti lähtiessä, että pitää jättää kortit ja ylimääräiset sälät turvaan, tätä en tee ikinä paitsi just sinä iltana. Lisäksi kellään muulla ei ollut laukkua kuin minulla, jonka olisin luovuttanut ilomielin jos olisi tarvinnut. Kännykkä oli piilossa rintsikoiden alla, tämä on myös ihan peruskauraa täällä liikkuessa. Ryöstäjät kun ovat yleensä puhelinta tai rahaa vailla, kannan seteleitä mukana ihan aina siltä varalta. 

Olin myös aikaisemmin viikolla muistuttanut itseäni siitä, että se että en ole kuullut ryöstöistä taas pitkään aikaan ei tarkoita, etteikö niitä tapahtuisi ja että pitää olla hereillä koko ajan kadulla liikkuessa. Niinpä kun se mies siitä nurkan takaa eteemme pölähti, sanoin jo ääneen, että jaahas, mikähän tämä tyyppi nyt on. Kymmenen sekuntia siitä ja oltiin jo juoksemassa pois päin.

Poliisit tuli ja sai miehen kiinni. Jotain ammuskelua siinä oli kuulema tapahtunut poliisien suunnasta, mutta me oltiin siinä vaiheessa jo basella haukkamassa happea. 

Nämä kuulostaa hurjalta, mutta pitää muistaa että sattuu kohdalle äärimmäisen harvoin ja tämä on Brasilia ja Recife on ihan oikeasti yksi vaarallisimmista kaupungeista tässä maassa ja todennäköisyys olisi jollekin vastaavalle oikeasti paljon suurempi, mutta mulla on oikeasti varjelus mukana kun tuolla menen. Niin kuin tuossakin tapauksessa, kukaan ei ole niin hölmö, että alkaa ryöstää moottoripyörää vauhdista eikä neljää naista jotka on ihan vieressä. 

Kaikki on siis hyvin, ei tullut nämä tapahtumat uniin ja koko tilanne oli ohi nopeasti ja meillä oli matkaa baselle turvaan vain joku 200 metriä ja minuutin päästä oli paikallisia miehiä pörräämässä moottoripyörillään lähiötä ympäri etsien tätä ryöstäjää poliisien apuna. Uskallan edelleen kävellä pimeällä myös itsekseni ja tunnen kadut, joilla on liikennettä sen verran, että ei ole hätää. Auton korjauksen hoidan silti heti pois alta, jos nuo tilanteet voi ajamalla välttää, teen sen mielelläni. 

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Jäähyväiset

Miten näistä tällaisista päivistä selviää iltaan asti, kysyi lastenkodin vauvavastaava Simone minulta tänään aamulla enkä tiennyt mitä sanoa, pyöritin vaan hitaasti päätäni ja huokasin syvään.

Tänään on ollut kahdet sydäntäsärkevät jäähyväiset ja pari muuta sellaista hetkeä, että riipii. 

Aamulla menin lastenkodille hoitamaan vauvoja. Hetkeä myöhemmin tuli tieto, että meidän alueen tuomari on päättänyt edellisenä päivänä että kaksi meidän lastenkodin teinityttöä siirretään toiseen paikkaan päätöksellä, joka tulee voimaan välittömästi. Yleensä nämä päätökset on perusteltuja ja hyviä ja liittyy siihen, että tytöt on välttämätöntä siirtää oman turvallisuutensa tai kodin turvallisuuden takia. 

Nyt ei. 

Nyt syy oli raha ja se, että tuomari halusi vapauttaa paikkoja ja kiersi normaalin protokollan noin vaan mielivaltaisesti ja teki itsenäisesti ketään kuulematta päätöksen, joka muutta kahden nuoren elämän pysyvästi. Meidän lastenkodin johtaja kävi itse eilen juttelemassa tuomarille yrittäen vielä muuttaa ratkaisun, siinä onnistumatta. Nämä tytöt ovat osa "meidän perhettä", osa tätä porukkaa ja arkea, eivät mitään numeroita tai ketä tahansa kasvottomia ja nimettömiä ihmisiä massassa, joiden siirto satojen kilometrien päähän on merkityksetöntä.

Nämä meidän tytöt on elämässään kärsineet niin paljon hylkäämistä ja heittelyä, että on kohtuutonta, että järjestelmä sortuu samaan. Nyt tytöt saivat tietää siirrosta kaksi tuntia ennen kuin laukut piti olla pakattuna. Se on teinitytölle hurjan iso juttu ja niin on meille siinä vieressä olevillekin. Toinen tytöistä oli meillä kaksi vuotta. Sinä aikana muuttui, eheytyi ja kasvoi, valloitti kaikkien sydämet aitoudellaan. Nyt edessä on toinen lastenkoti kaukana. Ne on aika rajuja paikkoja eikä aina niin turvallisia, missään mielessä.

Vielä aamupalalla neidot ihmettelivät, että miksi heitä ei päästetty lähtemään kouluun tänään. Sitten tuli murskaava uutinen. Olin alakerrassa lastenhuoneessa kun koko talossa kuului jäätävää kirkumista. Tytöt olivat saaneet tiedon. Ei kriisityötä, ei valmistautumisaikaa, ei varoitusta tai mitään - vaan tieto, että päätös on voimassa heti ja on lähdettävä. Halasin tyttöjä pitkään ja olen tosi kiitollinen että sain olla siellä läsnä - ainoana meidän tiimistä - kun lähdön aika koitti. 13-vuotias tärisi mun käsivarsilla kun kerroin, että täällä ollaan aina sun. Me molemmat tiedetään, että tuskin enää nähdään. 

Se itkun ja epätoivon määrä oli aika lamauttava. Hoitajat itki, lähteävät ja jäävät tytöt itki, psykologi pidätti kyyneleitä ja meidän lastenkodin johtaja puri huulta, että kestää katsoa kun tytöt nousee autoon. Heitä hakemaan tullut hoitaja puhui puhelimeen ennen lähtöä ja ihmetteli siinä kovaan ääneen, miksi kaikki ovat niin itkuisia, että ei ole ennen tällaista siirroissa nähnyt. Mietin, että niinpä, monessa paikassa kukaan ei välitä. Mutta meillä välitetään.

Heijasin yhtä meidän vauvaa sylissä kun auto kaartoi pihasta pois ja hetken oli ihan hiljaista, kukaan ei puhunut moneen minuuttiin. Juttelin meidän johtajan kanssa myöhemmin ja hän sanoi, että nämä tällaiset hetket saa miettimään, onko tässä maassa järkeä tehdä yhtään mitään kun omiaan joutuu lähettämään oloihin, joihin ei luota. Että miten sitä nukkuu yönsä rauhassa. 

Lähdin vielä illalla kauppaan ja minun pienet ystävät slummista oli kerjäämässä tuossa kaupan ulkopuolella. Kaksivuotias Sebastian juoksi syliin ja huusi mun nimeä. Siskonsa pyysi ruokaa, hän on 17-vuotias ja raskaana.

Tänä iltana pitää hengittää vähän syvempään kuin tavallisesti.