perjantai 16. joulukuuta 2016

Minä näen sinut




Kyllä vaan ihmisen näkemisellä ja kohtaamisella on merkillinen voima. 

Tuolla Recifen keskustassa yhdellä aukiolla asuu penkeillä ihmisiä, ne on siellä ilman kotia, sateessa ja helteessä, penkkiä omanaan pitäen. Nyt viime viikkoina siellä on ollut yksi upea nainen, Franciska, joka osaa jopa muutaman sanan englantia. Hän on yli seitsemänkymmenen ja kaunis kuin mikä. Tukka on brasilialaisittain todella vaalea, silmät kirkkaan siniset ja iho auringosta niin ruskea, että moni suomalainen kesäihminen olisi kateellinen. 

Franciska peseytyy seisovassa suihkulähteen vedessä ja janoonsa juo sitä samaa likaista vettä. Vessa on yhden sähköpömpelin takana ja koti siinä penkillä, vähän pahveja patjana ja likainen lakana peittona, pari mustunutta tyynyä pään alla. 
                                                                    
Me nähdään torstaisin. Hän halaa lämpimästi, kun kerron, miten kauniilta hän taas näyttää. Tukka on upealla kiharalla ja ne silmät, niin kirkkaat. 

Eilen yksi meidän tiimiläinen putsasi ja lakkasi Franciskan kynnet kauniin punaisiksi, varpaat myös. Ette arvaa miten voi muuttaa koko olemuksen se pieni kaunistautumishetki. Eikä vain se lakka, vaan se hetki siinä kun joku istuu penkin viereen ja ottaa kädet käsiin, kysyy mitä kuuluu ja miten viikko on mennyt. 

Kun lähdettiin, Franciska kertoi että olemme hänen ainoat ystävät. Että viikot on pitkiä, mutta niitä torstai-iltoja jaksaa aina odottaa, että silloin se aukio on erilainen ja ihmisetkin iloisempia. 

Olisipa joulu samanlainen, ihmiset iloisia ja se aukio hyvällä tavalla erilainen, suihkulähteessä juokseva vesi ja meidän ystävillä ei vain kauniit kynnet, mutta hymykin.

torstai 15. joulukuuta 2016

Joulupuu on rakennettu



Tulin melkein vuosi sitten tammikuussa joululomalta Brasiliaan ja sain päivitetyt kuulumiset siltä kolmelta viikolta, mitä olin ollut poissa.

Eniten silloin sisintä riipi yhden tutun perheen ajankohtaiset. Neljä sisarusta oli ollut äitinsä kanssa kerjäämässä koko joulun. Pienin, 7-vuotias, oli laitettu itsekseen kaupungin toiselle laidalle, koska se tienaa parhaiten niin.

Äiti oli tehnyt diilin, että hän saa tuotoista 50% ja tytöt saavat jakaa lopun keskenään.

Siellä meni joulu. Meidän tiimi oli heidät nähnyt ja ollut ihan tippa silmäkulmassa ja miettineet, millaista elämä on kun joululahjat pitää kerjätä.

Minä kauhistelin. Kaikki kauhisteltiin.

Sitten länsimainen ajatusmaailma sai perspektiiviä.

Meillä on täällä vapaaehtoisena yksi Ned, joka on itse lähtöisin slummista. Hän pysäytti meidän kauhistelun ja kertoi omista lapsuusjouluista.

”Oli ihan parasta aina se kerjääminen. Ihmiset oli joulumielellä, saatiin tosi paljon lahjoja joka kerta, ja rahaa. Lisäksi saatiin tehdä jotain äitin kanssa kerrankin yhdessä, eikä meidän alkoholisti-isä ollut mukana. Ne on mun lapsuuden ylivoimaisesti parhaat muistot”.

Näin.
Minä ja minun suomalainen pääni.

Toki se kerjääminen on surullista ja perheen tilanne ylipäänsä, mutta minulla oli vaan se suomalainen näkökulma ja idylli lumisesta joulusta ja joulupuun rakentamisesta kun kuusen pienet kynttiläiset valaisevat kauniisti. Siinä on onni ja autuus ja jokaisen joulu.

Ei sen kaikille pidä olla sitä ollakseen onnellista.  

Mind. Blown.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kulttuurishokkeja

Kohta koittaa pieni joululoma Suomessa. Ah, lunta ja jäätä! 

Aina Suomeen tullessa minua on vastassa viileän ilman lisäksi pieni kulttuurishokki. 
Se alkaa sillä, että kävelen kadulla ja mietin, mihin turvalliseen paikkaan voisin mennä tsekkaamaan, onko puhelimeen tullut viestejä. Pälyilen epätoivoisesti ympärilleni ja etsin turvallisen näköistä kauppaa, kunnes muistan, että hitsi, kyllähän Suomessa voi sen puhelimen ihan keskellä katuakin esiin kaivaa. Ja sen voi laittaa laukkuun tai taskuun, eikä tarvii piilotella esimerkiksi rintsikoihin. 

Vessassa olen ihan pihalla. En koskaan muista, että saiko sen paperin heittää sinne pönttöön ja kun niin tekee, iskee hirveä paniikki, että apuaaaa, oliko tämä nyt oikein. Vessassa huomaan myös tutkivani listoja ja nurkkia miettien, pitäisikö (onneksi olemattomat) ötökät myrkyttää. 

Seuraan myös ympäristöäni hyvin tarkkaan. Täällä olen oppinut, että silmät pitää olla selässäkin ja tietoinen siitä, mitä tapahtuu ja ennakoida, mitä voi tehdä, jos jotain tapahtuu. Yleensä kävelen hyvin määrätietoisesti kohteeseen ihan siksi, että näytän itsevarmalta ja huonolta ryöstökohteelta. Kaikki epäilyttävät tyypit ja kadunkulmat tsekkaan mun ryöstötutkalla automaattisesti ja olen valmis vaihtamaan kadun puolta sekunnissa. 

Meillä oli täällä vieraana yksi enkkutyttö, joka kuvasi turistikohteita avoimesti ja kulki vähän huolimattomasti ympäriinsä. Kerran seisottiin Olindassa (maailmanperintökohde) yhdellä aukiolla ja sanoin sille ihan silleen neutraalisti, että okei, tossa meidän takana on kaksi poikaa, ne tietää että meillä on kännykät ja kun me tästä lähdetään, ne lähtee seuraamaan; meidän pitää pysyä tämän tiimin mukana ja lähellä tiimiä johtavaa miestä ja mennä sisälle ekaan kauppaan ja odottaa, että noi pojat kyllästyy odotteluun ja lähtee. Se tyttö oli ihan että mistä sä tiedät ja miten sä näit ton kaiken. Olin että asun täällä. 

Suomessa voi myös jättää avaimet laukkuun tai kotiinkin. Täällä kävelen aina avaimet kädessä. Nimittäin jos joku ryöstää laukun, pääsen silti kotiin. 

Suomessa voi liikkua pimeällä missä vaan, ja on vähän pakkokin. Täällähän ei pitäisi. Liikun silti. Silloin lähden ilman laukkua, hyvät kengät jalassa ja tiedän reitit, mistä kulkea. Paikalliset pitää mua ihan hulluna. 

Kulttuurishokkia tuo myös kieli. Voin puhua mitä vaan missä vaan ja kaikki ymmärtää. Sillä on huonotkin puolensa, nimimerkillä ihmisiä ei voi kommentoida kotimaisella eikä enkuksikaan. Yritän pitää sen mielessä. 

Erityisiä haasteita tulee myös katsekontaktista, täällä kadulla sitä ei voi oikein muodostaa kenenkään kanssa, mutta sitten ihmisten kanssa jutellessa sitäkin intensiivisemmin. Yritän myös muistaa, että kaikenmaailman poskisuudelmat ja tukkasuudelmat ja kiljunnan säestämät halaukset on ihan no-no. Ja että vieraita lapsia ei voi ottaa syliin. Vieraat lapset ei myöskään tule syliin ja huuda tätiä samalla. 
 
Hetken kestää sopeutua ja sitten koittaakin paluu ja homma alkaa alusta.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän ikävää


Suomi juhlii 99-vuotista itsenäisyyttään tänään ja tällaisena ulkosuomalaisena tämä on jotenkin sellaista Suomi-ikävää lietsova päivä. Täältä kaukaa minun Suomi näyttää uskomattoman hyvinvoivalta, rikkaalta ja turvalliselta - unelmamaalta asua ja elää. 

Näin itsenäisyyspäivänä olen kiitollinen niistä miehistä ja naisista, jotka antoivat kaikkensa meidän vapauden eteen ja onnellinen niistä juurista, vaikka moni maksoi ison hinnan. Mummini ja siskonsa olivat evakossa ja kasvoivat orpoina siinä vapaudessa ja rakentuvassa Suomessa, josta me on saatu melkein itsestäänselvyytenä nauttia. 

Täällä maailman toisella puolella, jossa kadulla nukkuu äitejä vauvoineen, huumesodat on todellisuutta ja tasa-arvo sukuopuolien tai ihonvärien välillä kaikkea muuta kuin totta, kaipaa välillä kotimaata.

Nyt on ollut hullun kuuma. Recifessä on kutakuinkin kaksi vuodenaikaa. Se, jolloin on kuuma ja se, jolloin on hiton kuuma. Nyt on tuo jälkimmäinen alkamaisillaan ja olen ikävöinyt Suomen talvea ihan oikeasti, vaikka olen aina ollut kesäihminen viimeiseen asti. 

Kuumuus ei lopu missään. Ei sisällä, ei varjossa, ei yöllä. Katukivetys hohkaa kuumana vielä tunteja auringonlaskun jälkeen ja kiviseinään ei voi nojata niin että iho osuu siihen, yölläkään. Helle liimaa vaatteet ihoon ja tekee olon tukalaksi, välillä on vaikea hengittää, etenkin jos ei yhtään tuule. Eikä kesä ole vielä edes alkanut. Tammikuuta odotellessa ja sitä shokkia, mikä joululoman jälkeen iskee, kun pölähdän tropiikkiin Suomen talven jälkeen.

Tässä loputtomassa kesässä lasken päiviä siihen, kun pääsen unille viileään huoneeseen, oikean peiton alle tai istumaan kirjan kanssa takkatulen ääreen. Joulukalenterini näyttää, että enää 12 päivää kaikkeen tähän ja siitä olen iloinen. 

Samalla arki täällä rullaa. Kengättömät lapset rientää nälkäisinä minua vastaan, kun ajan slummiin. Niillä on monella samat vaipat ties monettako päivää jalassa ja hampaat mustina ja vaatteet likaisina ne hyppää syliin. Lastenkodin muksut odottaa oikeita koteja, isoimmat itsenäistymistä ja vauvat sylejä. Korruptio velloo joka puolella eikä sitä saada kitkettyä millään tasolla. Iltakävelyllä rannassa huumekauppa on näkyvää, keskustan kaduilla liima pitää lapset tuntemasta nälkää ja sumentaa ymmärrystä sen verran, että kauppatavaraksi joutumisen kivun saa turrutettua. Äidit myyvät lapsiaan raiskattaviksi, yhden ystäväni jo silloin kun hän oli 8-vuotias...

Tuntuu vähän väärältä, että saan juhlia sitä 99-vuotiasta maata ja tietää, että aina on turvallinen paikka, johon palata.