Sairastelua

Just kun olin että ah, miten onnellista on olla terve ja että kylläpä hyvinvointia osaa arvostaa kun on pari viikkoa nukkunut ja kärvistellyt pahoinvoivana tässä tuhannen asteen helteessä, niin minuun iski yllättäen järkyttävä nivelsärky ja tärisin viltin alla kuumeessa. Olin että sain jonkun denguen tai chikungunyan, jotka on kumpikin täällä tropiikissa ihan todennäköisiä epidemioita ja siitä ärsyttäviä, että niihin ei juuri lääkkeet pure. Kypsytti, koska tuntuu ettei tässä ole tervettä päivää ollut tämän kuun aikana kuin muutama.

Kaksi päivää kärsin niistä nivelkivuista ja käytännössä nukuin ja tarvitsin apua ihan vaikka oven lukitsemiseen, kun ranteet ei taipuneet sen vertaa. Nyt sitten kolmantena päivänä olen että mikä nivelsärky ja olotila on 90% normaali. Mikä lie trooppinen pöpö tuokin taas oli. Nyt toivon, että se on menossa täysin ohi ja saan vihdoin palata normaaliin. Olen kolmena perättäisenä viikkona joutunut perumaan vauvavuoron ja kaiken muunkin olennaisen ja olen aikalailla valmis arkirytmiin jo. 

Hauskintahan tässä on, että brassien mielestä kaikki tämä sairastelu on puhtaasti sen syytä, että täällä on kausi vaihtumassa talvesta kevääseen. Kaikkeen ne tarjoaa vastaukseksi sitä. Minä yritän selittää, että nämä pienet kaudenvaihtelut ei minun suomalaiseen kroppaani paljoa vaikuta, en saa vatsapöpöä vaan siksi, että sää oli eilen kaksi astetta kuumempi tai viileämpi. Ne ei millään ymmärrä, että miten minä en tule pahoinvoivaksi kun Suomen kesästä tulen tänne. Mitkään bakteeriselitykset ei tunnu merkitsevän, mutta lämpötila on aina kaiken pahan alku ja juuri. Etenkin ne "vaihtelut". 

Tämä elokuu on säidensä puolesta muuten tosi miellyttävä. Sadekausi alkaa olla ohi, mutta lämpötilat on sellaiset Suomen heinäkuumaiset, ei ole liian kuuma ja illalla voi laittaa halutessaan pitkää päälle. Yöt on suhteellisen viileät, lämpötila jää reilusti alle kolmenkympin ja se on aina onnellista. Tuuletinta pitää tietysti pyörittää ja suihkussa on käytävä vähintään kahdesti päivässä, mutta verattuna loppuvuoteen, elokuu on ihan mun suosikki. 

Täällä taas!

Huhuu, onko siellä ketään? No täällä on, vihdoin.

Suomen kesä päättyi ja olen täällä Brasilian lopputalvessa nyt neljättä viikkoa jo vähän kaaoksesta selvinneenä ja arkeen taas hiljalleen palaavana.

Kesä oli hyvä. Oli lämmin, oli pitkiä iltoja, perhettä ja ystäviä, Fazeria, kesäelämää.

Palasin Brasiliaan niin että meidän taidekoulun viimeiset päivät oli käsillä ja pölähdin keskelle luovaa porukkaa kotiin, joskin ilman asuntoa ja ensimmäiset viikot kuljin asunnosta toiseen matkalaukkuineni, milloin talovahdiksi ja milloin toisten vieraanvaraisuuteen luottaen.

Asiat kuitenkin yleensä ratkeaa rytinällä kun ne on ratketakseen ja vajaassa kahdessa viikossa hommat eteni niin, että yhtäkkiä minulla oli asunto, rämä autoni oli myyty ja uusi kausi edessä.

Olin että oho ja vau. Sitten iski joku helvetillinen tropiikin vatsapöpö – niin, taas – ja tätä kirjoittaessa olen edelleen toipilas, tässä mennään toista viikkoa jo. Edellisen viikon tuskailin tuhannen asteen helteessä pahoinvoivana kykenemättä syömään reiluun neljään päivään, olo alkoi olla aika heikko ja sain lopulta pakotettua itseni juomaan ja syömään edes jotain ja hiljalleen kunto tästä kohenee ja voiton puolella ollaan jo. Olen silti ollut ihan poikki ja voimaton, nukkunut paljon ja jättänyt kaikki vastuutehtävät muiden harteille kunnes olen taas täydessä iskussa.

Väitin viime viikolla, että oli ihan hiton kuuma ja yritin kahden tuulettimen voimin saada oloa siedettäväksi. Kävi ilmi myöhemmin, että oikeasti oli ihan normaali viileä elokuun sää, joku reilu parikymmentä astetta, mutta mun kehon lämmönsäätely oli niin pielessä tuosta taudista, että noroina valuva hiki oli sisäistä fiilistä, ei ulkolämpötilasta kertovaa. Hikeä valui litroittain ja mietin silloin, että en ehkä halua enää yhtään kautta tropiikissa ikinä.

Muuttokamojen purkamisen keskeltä olen onneksi kuitenkin ehtinyt turvataloon, Betaniaan ja slummeihin. Lastenkodissa olen pitänyt sylissä uutta keskosvauvaa ja samalla yrittänyt hallita neljän taaperon ja yhden isomman vauvan touhuja. Slummissa lapset juoksi kiljuen vastaan ja turvatalon tytöillä oli minun nimi tatuoituna käsivarteen, mustekynällä onneksi tosin. Olen nauttinut viileämmistä säistä, kironnut itikoita ja ihmetellyt tätä isoa perhettä täällä, josta saan olla osana.

Julistan tässä nyt, että ei enää vatsatauteja ja että hyvää ja kaunista ja paljon ihania ihmisiä tästä eteenpäin. Mä oon valmis!