torstai 31. maaliskuuta 2016

Kuva kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa



Ystävät, Instasta ei tullut mitään. En vaan ole sellainen kuvaihme, joka jaksaisi ottaa valokuvaa toisensa perään ja filtteröidä ja vielä postatakin. En Instagramissa, Facebookissa tai näköjään blogissakaan. Mietin aina liikaa, että millä kielellä ja mitä ja kuka sen näkee  ja onko tämä viisasta. Ajattelin sitten vastapainoksi ihan vaan kirjoitella tänne. Kirjaimista tykkään enemmän kuin kuvista ja kielivalintakin on helpompi.

Pidän sen  Instagraminkin ja laitan sinne täytettä. Sitten hyväksyn kaikki seuraamispyynnöt ja yritän olla tosi pinnalla.

Pitää olla järkevä siinä mitä jaan. Meidän lastenkodista jouduttiin tällä viikolla siirtämään kolme tyttöä pois, koska heidän olinpaikka oli monista syistä paljastunut. Entiset parittajansa uhkasivat leikata heiltä päät irti, joten siirto oli vähän niin kuin välttämätön. Minusta uhkaus kuulosti naurettavalta, mutta ikävä kyllä, täällä se on totta.

Edellisessä lastenkodissa oli yksi 12-vuotias tyttö, joka lopulta karkasi, koska ei halunnut rajoja ympärilleen – monet kadulta lähteneet tekee niin. He ovat eläneet vuosia niin, että kukaan ei rajoita ja hengissä pysyminen on ollut yhtä selviytymistaistelua päivästä toiseen. Sen jälkeen turvallinen lastenkotiympäristö ahdistaa ja sopeutuminen on pitkä. Joka tapauksessa, Carol lähti eikä häntä löytynyt, lastensuojeluviranomaiset täällä kertoivat, että mitään ei voida tehdä, lapsella on oikeus valita. 

Muutama kuukausi sitten saatiin tieto Carolin kuolemasta. Hän oli ollut ystävänsä kanssa juhlimassa ja tämän ystävän poikaystävä oli tullut paikalle aikeissaan tappaa tyttöystävänsä. Carol oli samassa seurassa, joten hänet tapettiin myös.

Näiden realiteettien keskellä on vain elettävä. Joskus pahinta on valinnan vapaus, se että ketään ei voi pakottaa parhaaseensa, vaikka sen miten selvästi itse näkisi.




keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Rehellisesti


Alkuvuosi on ollut tiukka, mutta nyt alkaa helpottaa. Vähän niin kuin menisi kevättä kohti, vaikka täällähän on syksy juuri alkanut. Tähän asti on ollut hullua hellettä, jotenkin paljon pohdittavaa ja läpikäytävää ja tietysti kuoleman käsittelyä. Pitkään olin tyytymätön itseeni melkein joka tasolla, mutta nyt alan taas saada kiinni siitä oivalluksesta, että minä riitän. Ihan näin, tällaisena., kaikkeen tähän, minkä keskellä olen.

Kaukomailla elo on melkein kuin kupla, johon jää eikä muista jakaa sitä ulospäin ja huikata muuta kuin että hyvin menee, vaikka menee välillä toisinkin.

Suomessa käydessä kaipasin tänne. Se oli hyvä tunne. En osaa eritellä, mitä kaipasin eniten, mutta ehkä ihmisiä ja fiilistä siitä, että tekee jotain millä on merkitystä itselle. Ei tämä mikään sankaritarina ole, oikeasti. Ei sen ihmeempää kuin moni muukaan duuni mitä olen tehnyt aiemmin, mutta tietoisuus oikealla paikalla seisomisesta ja siitä, että voi vaikuttaa asioihin, on ratkaiseva. Kutsumustyö, sitä tämä eniten on.

Moni on kysynyt, miten voin tehdä tätä, miten kestän kaiken. En tiedä. Hyvin. Kerran olen purskahtanut ihan rehelliseen itkuun kadulla. Istuin katukiveyksellä ja yritin ottaa kontaktia 7-vuotiaaseen tyttöön, jonka täysin ilmeettömät kasvot vaan tuijottivat ja kohtasin sen syvän surun, mitä hän kantoi. Jotenkin oivalsin hyväksikäytön ja raiskausten todellisuuden ja sen tuoman masennuksen niin vahvasti, että sitä oli vaikea kestää.

Yleensä en itke kadulla. Välillä puhtaasti liikutuksesta, mutta en säälistä, ahdistuksesta tai epätoivosta. En voi, siihen ei ole varaa eikä minussa kai tilaakaan. En ole tuomassa täällä huonoja uutisia, vaan hyviä. Haluan kantaa toivoa, ammentaa sitä isolla mitalla, saada nämä ihmiset näkemään itsensä niin kuin minä näen. Tyttärinä. Poikina. Loputtomien mahdollisuuksien kantajina.

Ei se aina helppoa ole. Elän silti siinä ja näen muutosta niin paljossa, että välillä pitää nipistää itseään todetakseen sen olevan totta.