Sanattomuuteen saakka

Olen ollut ihan sanaton tänään. Olen kertonut aiemminkin, että täällä tapahtuu tosi kauniita ihmeitä päivittäin ja ne on niin luonnollinen osa meidän arkea, että niistä unohtaa kertoa. 

Olin tänään meidän lastenkodilla auttamassa. Meillä on siellä paikkoja isommille tytöille ja sitten ihan vauvoille. Tällä hetkellä vauvoja on viisi, nuorimmat neidot on 4 kuukautta. Toinen näistä nuorimmista on huumeäidin vauva, joka tuli meille siksi, että äiti asuu edelleen kadulla, on 17-vuotias ja elämä huumeissa. Koko raskausajan äiti käytti crackia, toi vauvan meille hauraana hampaatonta hymyä yrittäen. 

 

Tyttärensä syntyi täysiaikaisena, mutta tosi pienikokoisena. Meille kerrottiin heti alusta asti, että pitäisi varustautua siihen, että tämä pieni Maria-vauva ei selviä hengissä, mutta voidaan olla tarjoamassa hyvää hoitoa elämänsä ensimmäisiin ja ainoaisiin elinviikkoihin. "So that all she would know is love", psykologi selitti. 

Meidän lastenkodin vauvoista vastaava ihmenainen, Simone, sanoi heti alkuun, että ei hyväksy tällaista diagnoosia ollenkaan, että Maria elää ja tulee voimaan hyvin. Sama Simone kieltäytyi uskomasta, että 30 päivän ikäisenä meille tullut huumeiden vieroitusoireista kärsivä Lucas olisi elämänsä sokea ja ripusti hänelle värikkäitä julisteita sängyn ympärille kaikkien huviksi. Simone rukoili päivittäin ja sanoi, että tämä poika tulee vielä näkemään. Kolmen kuukauden ikäisenä hänet todettiin näöltään normaaliksi lääkärissä ja reilun vuoden ikäisenä hän sai ihanat adoptiovanhemmat. 

Pikkuruinen Maria on ollut meidän kaikkien silmäterä. Niin hento ja kaunis, monen haasteen neito. Viikottain sydänlääkäriä ja muita toimenpiteitä, todella paha refluksi ja monta vaarallista hetkeä ja ensiapuun kiitämistä. 

Eilen Maria kävi taas lääkärissä, meni koko päivä. Simone oli sylinä, tutkimuksesta toiseen. 

Maria on nyt täysin terve. Lääkäri oli kyynelsilmin onnitellut Simonea, että en tiedä, mitä te teette oikein, mutta jotain se on, koska hän on nyt normaali ja kooltankin ihan kasvukäyrällä, vaikka pikkuinen vielä on. 

Itkettiin Simonen kanssa yhdessä tänään. Sitä pientä ihmevauvaa ja vahvaa sydäntä. Ja minä lisäksi sitä Simonen äidin sydäntä, uskomatonta omistautumista joka päivä niiden pienten elämien eteen, niin että työnkuva on rakastaa vauvat vahvoiksi ja tehdä se niin kauniisti, että siitä se sanattomuus.

Silitin nukkuvaa Mariaa. Jumala siihen kuiskasi, että "shes's my favorite, Henna". Enkä ole ehkä koskaan ollut niin etuoikeutetulla ja tärkeällä paikalla, kuin lempilastaan saanut hoitaa.

So that all she would know is love.

 

Ikätoverit. Maria on tuo pienempi <3

...ja muita tropiikin totuuksia

Edellisessä postauksessa kerroin siitä hygieniahysteriasta mikä täällä jyllää. 

No, olin eilen kynsisalongissa - kyllä laitattamassa kynnet kuosiin, mutta myös siksi että se on ylivoimaisesti paras paikka sosiaaliselle adaptaatiolle ja brassinaisen sielunelämän ymmärtämiselle ja myös paikallisen työn tukemista - ja siellä vieressäni istuva nainen kertoi kaikille (tämä juuri se idea, siellä istutaan yhdessä ja jaetaan arkea) miten hänellä meni järki siihen, kun kotiin ostamansa kananmunat haisivat pahalle keittiössä. 

Mitä teki hän? Otti ensin tiskiainetta ja pesi ne sillä, yhden kerrallaan. Ja koska ei hänestä tullut riittävän puhdasta ensimmäisellä kerralla, päätti vielä pestä uudemman kerran sillä kuuluisalla aqua sanitarialla. Tuoksui puhtaalta kuulema sen jälkeen ja oli ilo niitä syödä myöhemmin. 

Olen tullut siihen tulokseen, että jos koti ja keittiö ei lemua natriumhypokloriitille, ei ole puhdasta sitten ollenkaan. 

Puhtaus on puoli ruokaa ja muita tropiikin totuuksia

Tropiikissa asuessa olen oppinut aika paljon uutta siivoamisesta ja puhtaudesta ylipäänsä. Olin ajatelut, että me suomalaiset ollaan sellaista saunovaa kansaa ja sen myötä pidetään hyvää huolta hygieniasta, mutta täällä olen käsittänyt, että meillähän ei ole mitään käryä siitä, miten puhdasta voi oikeasti olla.

Toki slummiasuminen on oma lukunsa, mutta nyt jos puhutaan ihan sellaisesta tavallisesta kodista, niin brassi(nainen) pesee esimerkiksi keittiön lattian kerran päivässä ja sellaisilla myrkyillä, että ei jää arvelluttamaan, tuliko oikeasti puhdasta. 

Ja kun sanon, että pesee, niin tarkoitan että oikeasti pesee. Sillä metodilla siivotaan koko asunto, se pestään vedellä ja puhdistusaineilla, yleensä jollain klooripitoisella lattiasta kattoon. Lattiat on yleensä laattaa juuri tästä syystä ja monet keittiön kaapit ja systeemit sen verran korkealle asetettu, että lattian voi surutta pestä ilman että ne ottaa hittiä. Homma etenee siten, että ensin lattialle heitetään vettä, sitten pyykinpesupulveria ja vähän aqua sanitariaa, joka on sellanen tuju puhdistusaine josssa on natriumhypokloriittia ja siten vaan luudalla aletaan hinkkaamaan niitä lattioita. Toki tätä pesuoperaatiota ennen ne on lakaistu toisenlaisella luudalla, imureja ei juuri ole, edes myytävänä. Sitten kun on luudalla kuurattu lattiat valkoisiksi, voidaan vähän huitoa seiniä siinä samalla, vessassa puolestaan pestään ihan kaikki, ihan kaikki tällä samalla yhdistelmällä. Lopuksi voidaan lastalla ohjata vedet viemäriin tai antaa kuivua ja voilá, puhdasta tuli. 

Vuokranantaja kävi minun ovella jotain asiaa toimittamassa yhtenä päivänä ja kurkkasi sisään ja ehdotti, että kutsuisin siivoojan tekemään perusteellisen pesun. Olin että ei kun täällä on ihan siistiä eurooppalaisittain kyllä, tämä ei ole brassikoti.

Kaikki keittiön tekstiilit ja vessan pyyhkeet upotetaan siihen samaan aqua sanitarian ja veden yhdistelmään likoamaan päiväksi ja sitten ne tyrkätään vielä pesukoneeseen, joka pesee aina kylmällä vedellä ja tahrojen poisto on ihan mahdotonta ilman tätä puhdistusmetodia. Minä pesen nykyään alusvaatteet ja pyyhkeet kokonaan käsin ja lämmitän sitä varten vettä, että saan edes jotain puhdasta joskus päälleni. 

Jos koti kerran kiiltää näin, entä ihminen itse sitten? Kuulkaa kyllä. Brasiliainen käy suihkussa useita kertoja päivässä, kuten olen monesti maininnut. Mutta se ei vielä ole puhtauden merkki, vaan tuoksu. Se että on cheiroso(a) on todella tärkeää, eli että tuoksuu hyvältä.  Sitä kehutaan ja sitä pidetään niin olennaisena, että se pitää aina mainita, että vau, tuoksutpa puhtaalta. Lastenkodin vauvoille sivellään tukkaan, ihoon ja vaatteisiin sellaista tuoksuoljyä - ei puhettakaan siitä ihanasta vauvantuoksusta. Vauvat myös kylvetetään useita kertoja päivässä, koska hiki, lika ja tunkkaisuus on ihan no-no täällä. Ystäväni 2-vuotias tytär on koulussa (joo, tämä kouluasia on oma lukunsa sitten myös...) ja siellä ne lapset käytetään suihkussa ennen kuin vanhemmat tulee hakemaan, että on sitten niitä puhtaita ja hyväntuoksuisia lapsia odottamassa kotiinpääsyä tukat märkinä. 

Minä en ole kehdannut kertoa, että Suomessa asuessa saatoin käydä suihkussa vain joka toinen päivä ja hiukset nyt pestä vielä harvemmin. Jouluna taisi mennä parhaillaan neljä päivää ilman suihkua tai saunaa. Se saisi brassin pyörtymään kauhusta, ne ei ole koskaan elämässä olleet niin monta päivää pesuitta. 

Ja kyllä, käyn itsekin nykyään suihkussa 3-5 kertaa päivässä, se vaan menee niin. Mutta ne on nopeita kastautumisia vaan eikä mitään saunaillan läträyksiä. Aamulla nimittäin heräät hikilammikosta ja on mentävä suihkuun, että voit edes ajatella pukeutumista. Sitten käyt jossain ulkona, tulee hiki, tulet kotiin ja käyt heti ekana suihkussa. Sitten lähdet jonnekin, peset kodin hiet pois että voit pukea jotain järkevää päälle. Tulet kotiin, suihku. Menet unille, ehdottomasti suihku. Pakko rakastaa tätä tropiikkia. Ja ehkä mietit, että miten mun iho kestää. Kestää hyvin, yhtään rasvapurkkia en omista, koska tässä kosteudessa niille ei vaan ole tarvetta, koskaan. Ei multa löydy niitä tuoksuöljyjäkään, mutta hajuvettä olen alkanut käyttää ihan kunnioituksesta kulttuuria kohtaan. Sen seurauksena minun naapuri aina kehuu kun kohdataan, että hitsi, tuoksut kyllä hyvältä. Kiitos?

Argh.

Tänään otti jotenkin päähän kaikki. Näitä tällaisia koko päivän kestäviä ärsytysfiiliksiä on enää tosi harvassa, eikä niihin aina tarvitse sen kummempaa selitystä, mutta ajoittain sellainen muukalaisfiilis on tosi vahva. 

Se fiilis, että oot kulttuurisesti vain tosi erilainen kaikkiin verrattuna. Kielellisesti, taustoiltasi ja myös koulutukseltasi. 

Sitten istut palaverissa, missä tehdään isoja päätöksiä ja tajuat, että kellään ei ole ammatillisesti mitään hajua siitä, mitä seurauksia niillä tehtävillä päätöksillä on. Ja vaikka miten yrität selittää kahdella kielellä, viesti ei vaan mene perille eikä sun koulutuksesta nouseva asiantuntijuus paina yhtään mitään. 

Tai vierailet slummissa ja keskustelu kääntyy lasten kurittamiseen ja tapoihin kodeissa ja kauhulla kuuntelet, miten myös oman tiimisi jäsenet kertoo tosi karuja tarinoita lapsuudesta, milloin mummonsa löi kasvoille jos ei muistanut teititellä tai puhutteli äitiä muuksi kuin Senhoraksi tai pakotti olemaan itkemättä tai antaisi oikeita syitä itkeä. Täällä koillisessa sellainen kotona ilmenevä väkivalta ihan kuritusmielessä on todella syvällä ja jopa "paremmissakin piireissä" ihan tavallista ja hyväksyttävää. Siinä missä miellä ei saa lasta tukistaa, täällä saa lapsia esimerkiksi vyöllä lyödä ja sandaalilla piestä ihan normaalissa arjessa surutta. 

Yksi tiimikaveri kertoi, miten machokulttuuri täällä näkyy muun muassa niin, että hänen isänsä ei koskaan laittanut itse ruokaa lautaselle, vaan vaimonsa aina kantoi valmiin lautasen eteen. Joka ikinen päivä. Meidän tiimissäkin on yksi sellainen latinomies, jolle vaimo aina tekee annoksen ja tuo syötäväksi. 

Yhden ystävän veli oli avioeronsa jälkeen muuttanut takaisin kotiin vanhempiensa luo (minnekäs muuallekaan aikuinen mies menisi) ja tämä ystäväni asuu siellä myös (minnekäs muallekaan aikuinen nainen menisi). Heidän äitinsä oli ohjeistanut tätä naispuolista ystävääni, pikkusiskoa, että hänen pitää järjestellä veljensä vaatekaappi joka viikko. Koska niin nainen tekee.

Välillä tekisi mieli ravistella kaikkia.

Tai ajatella, että kyllä me siellä Suomessa osataan kaikki niin paljon paremmin.

Mutta ei voi. Eikä me kaikkea osata paremmin, vaikka jotain kyllä. Mutta se on väärä asenne täällä. On mentävä jotenkin alemmas, polvilleen, palveltava kunnioittaen eikä ylhäältä alaspäin osoittaen. On opittava ymmärtämään asoita ihan uudella tavalla. On sanottava, että en ymmärrä, mutta yritän. Sitten voi olla jotain mahdollisuuksia kommunikoida uutta tapaa tehdä tai ehdottaa, että hei entä jos niitä lapsia kannustettaisiin eikä kuritettaisi. Miehet voimaannuttaisi naisia eikä alentaisi. Tai järjestelisi sen oman vaatekaappinsa vaikka, aloittaisi siitä. 

Tropiikin taudit

Olen toipumassa aika ärhäkästä vatsataudista. Nämä tropiikissa leviävät kaikenmaailman pöpöt on siitä inhottavia, että mun vastustuskyky on niille aika olematon. Harvoin täällä kuitenkaan sairastan, mutta olin meidän lastenkodilla hoitamassa vauvoja ja epidemia iski sieltä. Se levisi nopeasti ja meillä oli puolet tiimistä pois pelistä useamman päivän. 

Nämä paikalliset menee ihan hysteeriseksi pienimmästäkin vaivasta. Ymmärrän, että vatsatauti tässä helteesä on toki lapsille ja vanhuksille ihan vaarallinenkin ja kuivuminen uhkaa nopeasti, mutta terve aikuinen pärjää kyllä muutaman päivän sairastaa kotonakin. Paitsi brassi ei pärjää. 

Minä sain ensimmäisen päivän aikana viisi tekstiviestiä, jossa tarjouduttiin viemään mut ensiapuun. Olin että miksi. Olivat että saat lääkkeitä (vatsavirukseen??) ja hoitoa. Olin että tuokaa mulle kookosvettä ja gatoradea niin pärjään ihan hyvin. Yksi lähetti sellaisen apteekin yhteystiedot, jotka kiikuttaa lääkkeet kotiovelle. En ymmärrä, mitä minun olisi sieltä pitänyt tilata? Jotain imodiumia? Tällaiset taudit on vaan parempi sairastaa eikä yrittää niitä väistää ja jättää pöpöä kehoon. Sain tilaamani juotavat ja selvisin taudista ihan kunnialla, vaikka se nyt mitään herkkua ei tietenkään ollut ja olin itsekseni kotona koko ajan. Sitäkin ihmeteltiin, että mene nyt jonkun luo sairastamaan. Öh, ei ole ollut tapana levittää vatsatautia kellekään huvikseen.

Kaikki muut meidän tiimin sairastuneet kävi sairaalassa. Siellä oli kuulema kaikilla sama epidemia päällä. En yhtään ihmettele, jos on kohta monella muullakin kun tarttuu niin helposti ja kaikki on sumpussa siellä odotushuoneessa jonottamassa lääkärille, joka passittaa kotiin sairastamaan ilman reseptiä. 

Kerroin kerran, että ei meillä kuumeessakaan juosta päivystykseen heti niin kuin täällä. Että hyvin voi kolme päivää olla kotona ja katsella, ottaa buranaa ja panadolia ja juoda paljon. Nämä sai melkein halvauksen, että kuumeessako et mene lääkäriin, että sähän voit vaikka kuolla. Kerroin, että ainakaan tähän mennessä en vielä ole kupsahtanut, vaikka ihan olen kotona monta kuumetautia sairastanut ja ihan työnantajallekin vaan puhelimitse asiasta ilmoittanut. 

Yhdellä nyrjähti kävellessä nilkka. Tai murtui, kuten hänen äitinsä diagnosoi Skypen välityksellä kolmen tunnin lentomatkan päästä. Tämä tyttö oli että on mentävä ensiapuun heti. Olin että en vie, koska siihen laitetaan nyt kylmää ja koholle ja jos se kerran liikkuu vielä niin jäät henkiin. Hän itkua tuhertaen yritti pakottaa mut ajamaan. Käskin rauhoittua ja hain jääpussin. Hän otti tulehduskipulääkettä ja parin päivän päästä käveli ihan ookoo. Silti intti, että seuraavalla kerralla kyllä menee lääkäriin varmasti. 

Välillä mietin, että miten tehokkaasti täällä voisi tuota ilmaista terveydenhuoltoa priorisoida ja kuluja säästää, josko ne verorahat nyt ylipäänsä puhtaasti liikkuu edes. Pienellä awarnesilla tämä kansa osaisi ihan itse handlata pienet naarmut kotona eikä kansoittaa UPAa, sitä niiden kuuluisaa ensiapua. Jossa muuten olen kerran joutunut potilaana käymään ja mietin jo silloin, että toista kertaa ei toivottavasti tule. Oli vähän jännä, mutta siitä toisen kerran enemmän. 

Miten me Suomessa opitaan, että lääkäriin ei aina tarvitse mennä? Mistä me tiedetään kaikenmaailman vaikuttavat aineet, ibuprofeiinit ja muut niin hyvin? Tai se, miten monta buranaa voi päivässä rauhallisin mielin ottaa ja vähän parasetamolia päälle? Tai että norovirus ei kuole käsidesiin, mutta käsien hyvä saippuapesu on paras keino välttää tauti? Ja miten sen kaiken perustiedon saisi tälle kansalle solutettua? Äidinmaidossa jotenkin? 

Worlds apart

Tiedättekö, että joskus on vähän vaikea jakaa tätä arkea täältä. Moni kysyy, että mitä kuuluu ja minä vastaan, että hyvää tänne. Ja yleensä kuuluukin. Sitä on vaan koskus vaikea kommunikoida, että mitä tämä elo täällä ihan oikeasti on. 

Sitä hakee sanoja kun toinen kertoo, miten osti talon tai sai unelmiensa työpaikan tai varasi ulkomaanmatkan ja sitten tulee minun vuoro, enkä oikeasti osaa sanoa mitään. 

Minun arjen asiat kun on joskus tällaisia: tulen itkien kotiin, kun minun talon ulkopuolella oli 11-vuotias ystäväni kerjäämässä kaksivuotiaan veljensä kanssa ja kello on jo yli iltayhdeksän. Minulla on kassissa litra jäätelöä, johon sain rahat joltain ystävältä, joka on halunnut työtäni tukea. Ajattelin, että olen sen jäätelön ansainnut kun päivä on ollut rankka ja meidän lastenkodin edustalla on ammuskeltu ja tyttöjen olinpaikka on paljastunut ja heidän turvallisuutensa on vaarassa, niistä 14 muusta puhumattakaan tai meidän kuudesta vauvasta siellä muurien sisäpuolella. Ja siinä on se ystäväni, kerjäämässä perheelleen ruokaa ja minulla syyllisyys jo siitä jäätelöstä valmiiksi, koska se on kallista ja sen rahan olisi voinut käyttää järkevämminkin. Juoksen sisälle kyyneliä pidättäen ja etsin muutaman setelin ja nappaan banaaninipun annettavaksi myös. 

Samana iltana meidän tiimin johtaja kirjoittaa meille tiedoksi yhdestä meidän ystävästä, johon ollaan tutustuttu kaduilla kun hän on ollut myymässä itseään. Hänet - jonka tunnemme etunimellä ja hyvinkin - on tapettu kotiinsa murron yhteydessä. Kuoliaaksi puukotetun äidin kohdussa kasvoi vielä eilen vauva ja nyt myös 2-vuotias isosisko on orpo. 

Seuraavana päivänä olen viemässä isoa porukkaa lentokentälle ja lähtiessä meidän auton sivuovi tippuu maahan, ihan noin vaan. Sitten siinä vaan pikaisesti jarrua pohjaan, hyppään kuskin paikalta ja nostan painavan liukuoven paikoilleen kuin nobody's business ja jatkan ajamista. 

Ja slummissa likaiset lapset ryntää syliin. Yhdellä on housut pississä, mutta annan hänen istua sylissä pitkään, kukaan ei ole pitänyt lähellä kuitenkaan. Toiset laittaa minun tukkaa ja kuiskii korvaan, että täti voisitko ostaa meille ruokaa tai kännykät. Ja että äidillä on sulle asiaa kanssa, kun meillä ei ole rahaa mihinkään. 

Nämä arjen kuviot on vaan erilaiset ja Suomen yltäkylläisyys on eri todellisuutta ja on hyvä, että on. Sen eron on tajunnut vasta täällä enkä tiedä, en aiemmin sitä ole osannut näin nähdä. Talot ja ylennykset, vakipaikat ja eläkevirat ja kaikki on tosi hyviä asioita ja niistä pitää olla iloinen. Minä vaan olen muuttunut täällä niin, etten tiedä osaisinko niistä omalla kohdalla samalla tavalla nauttia kuin ennen. Nyt ymmärrän täysin, mitä tarkoittaa, kun jotkut täällä sanoo, että ovat ruined by poverty. Asiat ei ole enää samoin kuin ennen.

Apostolin kyydillä

Me suomalaiset ollaan aika reippaita kävelijöitä ja hyötyliikkujia yleensä. Minä kävelen päivittäin tosi paljon koska autoni on edelleen ajokelvoton eikä ole paljoa vaihtoehtoja kuin mennä jalkaisin.

Täällä ei olla, kumpaakaan. Olen huomannut, että brassi kävelee tosi hitaasti aina, vaikka olisi kiirekin. Ja yleensähän ei ole, koska sellaista käsitettä kuin "olla myöhässä" ei juuri tunneta tai ainakaan siitä ei välitetä. 

Minulla on teoria siitä mateluvauhdista. Olen nyt pitkällisen seurannan jälkeen päätellyt, että siihen on kolme syytä. 

Ensinnäkin, kengät. Tai sandaalit, joilla jokainen täällä tropiikissa läpyttelee menemään, ne sellaiset varvassandaalit, havaianakset, joista kaikkialla muualla saa maksaa maltaita, mutta koska ne ovat brasilialainen tuote, se muovi ei täällä paljoa maksa. 

Niillä jengi myös lenkkeilee. Tässä lähellä on sellainen rantakaistale, joka on asfaltoitu kuntoilijoita ajatellen ja siellä brassiperheet sitten auringon laskiessa lenkkeilee, eli tallustelee niissä varvassandaaleissaan urheilukamat päällä. On siellä lenkkarikansaakin, mutta 90% on liikenteessä sandaaleilla. En ihmettele, että niillä ei voi kävellä kovin vauhdikkaasti. Minä kävelin itsepintaisesti sandaaleilla ensimmäisen vuoden ja kärsin alaselkäkivuista ja jalan virheasennosta kunnes tein korjausliikkeen ja olen kävellyt kuumuudesta huolimatta kunnollisilla kengillä ja jopa ihan lenkkareilla. Niistäkin tulee helteessä kuumuus kadusta läpi, joten en tiedä miten ne sandaalit kestää. 

Toiseksi, jengi ei ole tottunut liikkumaan. Täällä nimittäin mennään autolla ihan kaikkialle jos vain mahdollista. Osin se johtuu toki kuumuudesta ja mukavuudesta viileässä ilmastoidussa autossa, mutta myös turvattomuudesta ja ryöstetyksitulemisen pelosta. Mutta osin se on kyllä ihan vaan laiskuutta, ja se menee ihan naurettavuuksiin asti, naapurini käy kolmenkymmenen metrin päässä olevassa kaupassa autolla. 

Kolmanneksi on tämä helle. Madellaan tuolla kaduilla, että ei tulisi hiki siitä liikunnasta, mitä kävely eittämättä täällä on. Täällä koillisessa porukka on aika huonokuntoista ja ylipainoista melkein poikkeuksetta ja näkee selvästi, että liikkuminen ei ole mikään keskeinen arvo. Ymmärrän, että kun lämpötila ulkona on melkein +40, toki hidas kävely voi auttaa siihen, että ei saavu kohteeseen loputtomasti hikeä valuvana, mutta kokemuksesta tiedän, että hiki on joka tapauksessa koko ajan, eikä siinä kävelyvauhti ratkaisevasti auta. 

Ihan samahan se on, miten pitkään näillä kestää päästä paikasta toiseen. Kadulla vaan ei ole tapana väistää, että sitä sitten hitailet näiden ihmisten takana niin kauan kunnes pääset turvallisesti ohi ja silloinkin saat vihaisia katseita ja huudahduksia osaksesi, että hitto tuota blondia kun pitää mennä tuosta. Kukaan ei myöskään halua kävellä mun kanssa minnekään, koska menen kuulema liian lujaa.  

+37 C

Täällä päiväntasaajan tällä puolen on kesä. On kuuma, ihan hiton kuuma. Lähtökohtaisesti lämpömittari pysyy päivisin lähempänä neljääkymmentä, mutta välillä on ihania viileitä (?) aamuja kun sataa ja mittari laskee 26 celsiusasteeseen, niin kuin tänään. Sitä kestää yleensä alle tunnin. Yöt on olleet trooppisia, ihan himpun alle 30 asteen. Tuuletin pöhisee täysillä ja siitä huolimatta herään aina hikilammikosta.

Lomalla tämä olisi ihanaa. Kuuma merituuli, lämmöstä kostea ilma, polttava aurinko ja palmut. Näin arjen osalta oleminen ei ole ihan yhtä auvoista. Kuumuus vaikuttaa kaikkeen ja auringossa palaa alle puolessa tunnissa helposti tällainen helposti ruskettuva suomalainenkin. Ulkona ei voi oikein olla, sisällä on tukalaa myös, mutta ainakin on poissa auringosta. Se nihkeä ja hikevä olotila ei ole kiva kun se seuraa joka paikkaan ja tunkee iholle heti jopa suihkusta tullessa. Perusbrassi käy suihkussa keskimäärin viisi kertaa päivässä näin kesällä. Minä yritän rajoittaa kerrat neljään, mutta hyvin usein se viisi tulee minullakin täyteen.

Tämän kaiken keskellä minulta meni jääkaappi rikki. Sitä korjattiin ja se toimi viikon, kunnes posahti taas. Korjaaja ja vuokranantaja olivat tietysti sitä mieltä, että rikoin sen tahallani. Koska olen ulkomaalainen ja koska haluan paremman tilalle. Tiukan portugaliksi käydyn keskustelun jälkeen oli pakko taipua ja luvata maksaa korjaussumma. Mamu häviää täällä aina, nainen varsinkin. Ei sen puoleen, yksi paikallinen ystävä kertoi, että heillä käynyt korjaaja oli varastanut heidän hienosta jääkaapista osia "korjauksen" yhteydessä ja lopulta ilmoittanut, että ei löydä mitään vikaa joten ei voi ongelmaa ratkaista, että käy sitä muillekin.

Oli aika mielenkiintoista elää pari viikkoa ilman jääkaappia. Ei ollut kylmää vettä juotavaksi eikä mitään voinut ostaa varastoon hedelmiä lukuun ottamatta, nekin pilaantuu tässä kuumuudessa hyvin nopeasti. Söin tonnikalaa enemmän kuin vuosiin ja kiikutin kaikki kylmässä säilytettävät maitohappobakteerit kavereille turvaan.

Nyt kun tuo kylmäkaappi tuossa hurisee normaaliin tapaan, osaa olla jotenkin todella kiitollinen edes siitä pienestä viileästä purkista tämän kaiken kuuman keskellä. Tuntuu luksukselta kun voi juoda kylmää vettä kauppareissun jälkeen tai ostaa kanaa pakkaseen. 

Tätä kuumuutta kestää enää noin neljä kuukautta, sitten alkaa sateet ja ilmakin viilenee muutaman asteen. Sitten kaduista tulee jokia ja seinät kostuu, mutta ne on talven haasteita ne.