perjantai 12. toukokuuta 2017

Rosvosektori

Muistatteko sen jännittävän arkipelin, josta kerroin vähän aikaa sitten? Sen, minkä tärkein sääntö on olla loukkaamatta ketään ikinä?

No, minä jouduin rosvosektoriin.

Opin taas uutta kulttuurien välisestä viestinnästä ja kohtaamisesta ja siitä, miten on ikävä suomalaista suoruutta.

Homma meni kutakuinkin näin: minä en tiennyt, että olin pelannut vähän huolimattomasti ja ajautunut rosvosektoritaajuudelle. Siellä kuitenkin olin tietämättä yhtään että miksi. Kaikki kävi ilmi, kun minun yksi parhaimmista brasilialaisista ystävistäni ei puhunut sanaakaan kahteen viikkoon eikä katsonut päinkään, vaikka tervehdin iloisesti. Kokemattomampikin pelaaja hoksaa siinä vaiheessa vetää jarrusta ja palata sääntökirjan pariin. 

Minä mutustelin asiaa pari päivää, mietin, että en hitto pyydä anteeksi mitään keltään etenkään kun en tiennyt mitä olin tehnyt. Että onpa paska peli, ja epäreilu, ei tällanen maahanmuuttaja voi osata millään. 

Ei auttanut. Rosvosektori oli aika paha. Ja hiton ärsyttävä. 

Lopulta pyysin puheenvuoroa. Portugaliksi kaikki, sekin vielä. Kysyin tältä ystävältäni, että nyt en osaa lukea sun mielentiloja, sydäntä tai mitään, että mitä tein, selvitetään tämä. Hän tylyyn tyyliin kertoi, että oltiin oltu matkalla elokuviin porukassa ja minä - tollo, ajattelematon ja niin epäkohtelias, tietysti - olin puhunut autossa englantia koko viiden minuutin matkan ajan, enkä ollut huomioinut, että hän ainoana mukana olleena brassina ei osaa sanaakaan enkkua. 

Huoh. 

Jos jotain olen täällä oppinut, niin sen, että haluan vaalia ihmissuhteita enemmän kuin tarvettani olla oikeassa. Se vaatii aika monesti ylpeyden nieleskelyä ja syvään hengittämistä, useita kertoja. Niin tälläkin kertaa. 

Pyysin anteeksi, koska se oli oikea peliliike (lue: oikein), vaikken kokenut tehneeni mitään sellaista, että ansaitsin kahden viikon mulkoilun ja kylmyyden. Selitin, että en osaa pelata brasilialaista arkipeliä vielä enkä oikeasti tarkoittanut loukata, mutta kun kaikki muut siinä autossa puhui englantia, niin sitten minäkin. Ystäväni vähän nikotellen antoi anteeksi ja kiitti, että tulin kysymään, mikä vialla. Syvähengitys piti minut hiljaisena, enkä avautunut siitä, että saat saakeli jatkossa kyllä luvan tulla itse selvittämään näin naurettavat asiat ja opetella elämään monikulttuurisessa ministryssä, ja että arvaapa montako kertaa minä olen ollut samassa tilanteessa...

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja oppia ikä kaikki. Ja ikävä Suomeen. Kesällä aio puhua englantia enkä portugalia kenenkään kanssa, ettäs tiedätte. Aion puhua suomea ja suoraan, lupaan. 



torstai 11. toukokuuta 2017

Aikuinen nainen mä oon


Aikuisten oikeesti välillä just näin.

Sitä kun asuu täällä maailman toisella puolen, vieraassa maassa ja elää kahdella vieraalla kielellä kommunikoiden, on muka niin internationaali olosuhteiden perusteella. Tiedättekö, ihmeellistä kyllä, mutta minun arkeni on kutistunut yllättävän pieneksi. Melkeinpä poikkeuksetta kaikki eläminen ja oleminen tapahtuu noin kymmenen kilometrin säteellä kotoa ja maailma on siinä mielessä paljon pienempi kuin kotimaassa koskaan. En myöskään voi lähteä mihin vain milloin vain, koska se ei ole turvallista.

Kun muuttaa toiseen maahan ja aloittaa tietyssä mielessä aikalailla alusta kaiken rakentamisen, niin ihmissuhteiden tasolla kuin arjen pienten juttujenkin, onnistumisen kokemukset yksinkertaistuu. Minä olen kokenut suurimmat voimaantumisen hetket ja fiilikset niinkin naurettavista asioista kuin Recifen keskustaan ajamisesta omalla autolla ja selviämisestä takaisin ilman, että osuin yhteenkään moottoripyöräilijään. Tai siitä kun käy apteekissa ja osaa vieraalla kielellä selvittää, että tuli ostamaan raskaustestiä slummin tytöille ja onnistuu puhumaan vielä alennuksen. Tai kun handlaa viisumikuviot niin, että meidän tiimin ulkomaalaiset tulee aina kysymään neuvoa viisumiensa validoimisessa. 

Voitte siis kuvitella, miten onnistunut olo oli tänään, kun samalla reissulla kävin tankkaamassa (tankkia ei saa itse täyttää, koko homma pitää toimittaa portugaliksi), ostamassa puhelimeen puheaikaa (ja myyjä luuli, että olen portugalista ja kehui mun kielitaitoa) ja kaiken kukkuraksi ajoin cartorioon (vähän kuin paikallinen maistraatti) ja selvisin byrokratiaviidakosta voittajana ja sain vihdoin meidän auton minun nimiini laillisesti. Lähdin sieltä ääneen nauraen, en pelkästään siksi, että nyt omistan järkyttävän peltikasan, vaan siksi, että selvisin koko hässäkästä ihan yksin ja kunnialla.

Sitä on nimittäin yllättävän avuton, kun on vieraan kulttuurin keskellä eikä osaa kieltä tarpeeksi kommunikoidakseen. Silloin kun kaikki on uutta ja opettelee perusjuttuja, on ilmeisen riippuvainen muista. Tänään mietin, että ehkä sen lopulta pitääkin mennä just niin. Että ei voikaan tehdä asioita yksin. Että ei pärjääkään vaikka puhuisi neljää kieltä ja olisi yliopistotutkinto. Että ei osaa, vaikka on aina osannut ja elämänsä tasapainoisesti hallinnut. Että joutuu pyytämään apua ja huomaamaan, että tarvitsee muita ihmisiä ja niiden taitoja ollakseen jaloillaan ja pysyäkseen pystyssä. 

Loppujen lopuksi juuri se avuttomuuden tunne johtaa siihen onnistumisen kokemukseen ja samalla oppii uutta ja melkein huomaamatta löytää itsensä sieltä cartoriosta miettimästä, että on lopulta ihan aikuinen sittenkin, vaikka ei aina siltä tunnu. 


Viralliset leimat ja allekirjoitukset. I'm in the system, o-ou.