keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Claudinha

Eilen ajoin Recifen hullussa ruuhkassa meidän piskuista Kombia kaupungin toiselle puolen yhdessä muutaman muun tiimiläisen kanssa tapaamaan Claudinhaa, upeaa ikäistäni naista, johon ensin olen tutustunut kadulla. Claudinha työskenteli pitkään prostituutiossa, vuosia elätti perhettään miehensä pyynnöstä myymällä kehoaan vieraille yöstä toiseen. 

Kadulla hän oli aina tosi laitettu, rauhallinen ja jotenkin järkevän oloinen. Istui kadunkulmassa asiakkaita odottaen ja meitä aina tervehti iloisesti kun tultiin moikkaamaan. 

Muistan vuosi sitten yhdellä meidän illallisista - me järjestetään näille naisille hotellissa banqueteja, joissa on mahdollisuus jutella paremmin hyvän ruuan ja musiikin äärellä - miten istuttiin samassa pöydässä ja juteltiin ja jaoin joitain juttuja mitä tuli mieleen siinä hetkessä, Claudinha itki vuolaasti ja oli että en halua tätä elämää enää. 

Eilen siellä rintelllä olevassa slummissa hänen kotinsa pienessä olohuoneessa kun laulettiin ja rukoiltiin, oli tosi hyvä olla. Claudinha itki, miehensä jututti meitä ja kertoi, että he ovat avanneet ravintolan ja tekevät nyt töitä yhdessä. Jaloissa pyöri monta lasta, joista pienin, vuoden ikäinen poika, on meidän kaikkien suosikki. Claudinha oli nimittäin toisella kuulla raskaana kun yksi meidän tiimiläinen hänen puolesta rukoilessaan tuolla kadulla vielä tuli kaikesta tietämättä sanoneeksi että "en tiedä miksi, mutta musta tuntuu, että pitää sulle sanoa, että 'älä tee sitä'". Claudinha meni valkoiseksi ja alkoi sitten itkeä. Kertoi meille myöhemmin, että oli huomannut olevansa raskaana ja pelännyt että lapsi ei ole miehensä, vaan jonkun asiakkaan ja päättänyt tehdä abortin. Sen kohtaamisen jälkeen hän kuitenkin päätti pitää lapsen ja dna-testi paljasti (ja  nyt myös yhdennäköisyys!), että lapsi on miehensä ja hänen yhteinen. Nyt tämä vuoden ikäinen poika on koko perheen ilo ja silmäterä ja iso syy sille, miksi Claudinha lähti kaduilta ja elää nyt toisenlaista elämää.   

Isä ja poika


Eilen siellä musiikin pauhatessa ja perheen muutosta katsellessa piti minun pidättää kyyneliä. Nämä on ihmeitä joissa saan olla täysin ansiotta mukana. Siinä näin mielessäni, miten Jeesus istui sohvalla mun vieressä lukemassa sanomalehteä ja sanoi, että lukee tämän perheen ylle hyviä uutisia, asuu siinä talossa, on siellä kotonaan sohvalla lehti kädessä. Kerroin tämän ajatuksen ja sitten me itkettiin kaikki vähän lisää. 

Päätin, että ajan siellä samassa ruuhkassa kerran kuussa tapaamaan tätä perhettä pieneen siniseen taloon slummin rinteille, vaikka se kirjaimellisesti maksaa hikeä ja kyyneleitä, mutta on ihan kaiken sen arvoista. 


lauantai 7. syyskuuta 2019

Mariana

Jotenkin ihmeellisesti minun elämään on siunaantunut näitä nuoria tyttöjä, jotka alkaa kutsua minua äidiksi ja joiden elämässä saan olla mukana pyytämättä ja ansaitsematta. 

Kuvankaunis Mariana, 17, tuli meidän lastenkotiin ihan kamalasta taustasta. Ensimmäisen viikon hän sai paniikkikohtauksia koko ajan eikä uskaltanut poistua huoneestaan. Hitaasti alkoi kuitenkin luottaa ja saada varmuutta olemiseensa. Ja hän löysi taas kynänsä, alkoi kirjoittaa kauniita runoja, lauluja, sanoja paperille ja sitä kautta me löydettiin yhteys, puhuttiin kirjoittamisesta ja inspiraatiosta ja siitä, miten sanat vaan soljuu ja löytää muotonsa paperilla. 

Yhtenä iltana ajettiin bussilla erään sillan alta tästä aika läheltä ja Mariana otti minua kädestä ja sanoi, että kato, Henna, noilla penkeillä mulla oli tapana nukkua. Siinä, keskellä tätä öisin hurjana sykkivää kaupunkia, ison liikenneympyrän keskellä siltojen alla se kuvankaunis tyttö nukkui, kun pakeni kotoaan, jossa äitinsä lukitsi päiväkausiksi vessaan ilman ruokaa. Kotoaan, jossa setänsä raiskasi ja jossa äitinsä lopulta yritti tappaa. 

Marianan koko keho on viiltojen peitossa. Hän on viiltänyt ihonsa rikki kaikkialta mistä on pystynyt, ihossa on paksuja arpia, joita hän hermostuksissaan sormeilee kun tulee joku jännittävä tilanne. 

Yhtenä päivänä Mariana katsoi minua syvälle silmiin ja kysyi, voisinko adoptoida hänet. 

En tiennyt mitä vastata. Että en, mutta miksi en? Että tietysti, mutta miten? 

Sitten siitä viikko ja lastentuomari siirsi hänet toiseen lastenkotiin vaarallisuutensa vuoksi. Mariana oli piilotellut veitsiä huoneeseensa ja käyttänyt koulussa huumeita. 

Minä käyn häntä edelleen siellä toisessa lastenkodissa katsomassa. Tällä viikolla hän antoi minulle kolme kirjettä ja korun, jonka oli säästämillään rahoilla ostanut. Kirjeissä hän kertoi tarkemmin tarinaansa ja minä itkin niitä lukiessa. Minua hän kutsuu suomalaiseksi äidikseen ja kertoi, että ei halua enää huumeita eikä viillellä enää koska on ihmisiä, jotka uskovat häneen. Hän sanoi, että haluaa vaan että olen hänestä ylpeä. 

Tämä ei ole mikään epätavallinen tarina täällä. Ei se, mitä hänelle on tehty eikä se, miten hän kiintyy yhteen suomalaiseen uuden elämän toivossa. Minä tunnistan nämä polut kyllä. 

Mariana täyttää 18-vuotta kolmen kuukauden päästä. Mitä sitten? Mihin hän menee? Tytölle joka on elänyt kadulla ne kadut on tutut ja hänellä on "cara da rua", kadun kasvot. Hän solahtaa sinne helposti, luontevasti ja löytää tiensä ansaitakseen rahaa ja etsiäkseen ihmiset jotka "pitävät huolta", jos ei ole muuta. Meidän turvatalo ei ole hänelle vaihtoehto, sillä me ei voida ottaa tyttöjä, joilla on mielenterveyshaasteita, koska meillä ei ole tarjota osaavaa kuntoutusta eikä tilanne silloin ole turvallinen kenellekään, valitettavasti.

Minulla on muutama kuukausi tässä aikaa miettiä, mitä minä voin tehdä. Sitä ennen aion tavata häntä kerran viikossa epävirallisesti mentoroiden, juoda kahvit ja puhua elämää ja toivoa, vakuuttaa että hän ei ole yksin.

torstai 5. syyskuuta 2019

Jalanjäljet sementissä

Muistatteko sen jalanjäljen, jonka painoin siihen märkään sementtiin? No eikö ne ollu laittaneet siihen uuden kerroksen päälle ja se siitä. Se oli jo kuivaa kun menin uudelleen ohi enkä voinut jättää uutta enää. Ja siis jos joku nyt siellä ajattelee, että olen ainoa vandaali näillä kulmilla, olet väärässä. Näillä jalkakäytävillä on kuulkaa koiranjälkiä, hevoset on menneet myös, syviä jalanjälkiä ihan ihmiskengästä, kirjoituksia tikulla ja ties mitä. Se on yhteinen paikallinen huvi ja kisa, kuka ehtii ensin ja kenelle jää viimeinen sana.  Mä niin hävisin tällä kertaa.

Olen tuskastellut psykiatrisen sairaalan puutetta. Eilen kävin siellä yhdessä päiväsairaalassa slummiystäväni kanssa ja olihan taas. Onneksi saatiin päivystysaika ihan ihmeellisesti, vaikka ensin myivät eioota vähän aikaa. Minä siihen, että me ei lähdetä ilman vastaanottoaikaa ja samaa hoki mukanani ollut asianajaja, jonka nohevana hoidin mukaan. Tilanne siis hallinassa toistaiseksi. Me odotettiin siellä useampi tunti ja ehdin siinä välissä saada lukuisia uusia tuttavuuksia ja vastata loputtomasti kysymyksiin siitä, kuka olen ja miksi olen siellä. Tapasin myös vihdoin paikallisen legendan, Eriksonin, joka pyöräilee päivittäin 50 kilometriä ympäri Recifeä hakemaan lääkkeensä ja kun on oikein huono vaihe menossa, kulkee kadulla paljain jaloin kantaen raakaa lihakimpaletta päänsä päällä. Hänet olen nähnyt monesti ja aina miettinyt, kuka ja mitä ihmettä. No nyt juteltiin pitkä tovi siitä, miten Erikson oli aikanaan opiskelemassa Englannissa ja siellä ollessaan erehtyi käyttämään kokaiinia ja siitä se lihavaihe sitten alkoi eikä ole koskaan loppunut. 

Kaikkea sitä.

Jos tätä nyt lukee joku psykiatrinen sairaanhoitaja tai terveydenhoitoalan muu ammattilainen niin sanon vaan sen, että sulle olis töitä täällä ja paljon olisikin. Ihan voit perustaa yksityisen klinikan ja asiakkaita tulee virtana. Tuolla päiväsairaalassa on seitsemälle henkilölle päivystysaika per päivä. Tämä kaupunki isomman Recifen kyljessä on Helsingin kokoinen väkimäärältään. S e i t s e m ä n henkilöä pääsee konsultaatioon per päivä jos hyvin käy, siis arkisin. 

Tässä ohessa olen jo ehtinyt yhteen toiseen lastenkotiin käymään moikkamaan ystävääni Marianaa, josta kerron vaikka oman postauksen verran lisää - ihana kirjoittava kaunokainen, joka tulee sellaisesta perheestä, että itkettää joka kerta kun luen hänen papereitaan. Olen myös opettanut englantia, mentoroinut meidän turvakodin tyttöjä ja tehnyt muutamat puhelut jo tänään. 

Onnellisen täyttä tämä arki ja tästä mä tykkään!




tiistai 3. syyskuuta 2019

Mitä kuuluu?

No Henna, mitä kuuluu? No mitäs tässä, eipä paljoa. 

Eipä. 

Vajaa kaksi viikkoa takaisin täällä ja naurattaa miten paljon on ehtinyt tapahtua tässä hullussa arjessa. 

Tai naurattaisi, jos en olisi väsynyt päivästä ja valmista unille vaikkei kello ole vielä edes yhdeksää. 

Tänään oli taas näitä tällaisia päiviä, kun vauhdissa kuviot muuttui ja päädyin ensiavun ovelle odottamaan. 

Aamulla menin hoitamaan vauvoja, niin kuin perustiistaina aina. Sieltä lounaalle, parit palaverin sopimiset ja sieltä kotiin opiskelemaan - aijoo, tästä kerron lisää ihan pian -, sitten yksi innostava coaching-puhelu jota ennen pientä säätöä joka eskaloitui. 

Slummissa on yksi tyttö joka on-off meitä haluaa nähdä, yleensä eniten silloin kun tarvitsee vaikka rahaa, ruokaa, hammaslääkäriä tai mitä vaan. Nyt tilanne oli kuitenkin vakavampi ja hän laittoi viestiä yhden meidän tiimiläisen kautta minulle. Pyysi käymään tänään koska on tosi huonona. Ensin olin että en kyllä irtoa mihinkään uuteen slummiin ilman autoa, etenkään kuin se slummi on tämän alueen vaarallisimpia. Toiseksi olin, että en mene yksin ja ainoa vaihtoehto mukaanlähtijäksi on sellainen hento ulkomaalainen tyttö, joka osaa kyllä portugalia, mutta herättää joka paikassa huomiota, koska on ihan tajuttoman kaunis (mikä ongelma, mikä haaste!), ja kolmanneksi epäilin, että päädyn sosiaalityötekijä-terapeutti-rooliin ja ihan just tänään en olisi jaksanut. 

Mutta menin ja onneksi menin. Uber ei tietty suostunut ajamaan perille asti, koska slummi ja mitäkaikkea, mutta käveltiin loppumatka ongelmitta. Vastassa oli ahdistunut, monta yötä ja päivää valvonut tyttö jonka puoliso ihan rikki kaikesta huolesta. Tämä tyttö on ollut itsetuhoinen ja myös satuttanut tyttöystäväänsä ja  käytännössä itki koko illan läpi sikiöasennossa ahdistuneena. 

No parit puhelut ja selvittelyt, missä on lähin psykiatrinen päivystys. Tadaa, sehän on se sama sairaala siellä tunnin matkan päässä, missä olen käynyt jo useita kertoja Liliä katsomassa. Ihan kamala paikka, mutta ainoa vaihtoehto jos päivystykseen haluaa. Muistin ne sen talon kissat, avoimet ovet ja pakkositeet ja mietin, että ei kyllä tänään. 

Pienen säädön jälkeen päästiin kuitenkin läheiseen ensiapuun, jossa toivoin tytölle rauhoittavia siihen asti, että huomenna päästään toiseen sairaalaan. Tyttö jo ehdotti, että voisiko tulla mun luo yöksi. Olen auttaja ja teen kaikkeni, mutta mulla on myös todella terveet rajat - ja myös keittiössä terävät veitset - ja olin että ei kyllä tänään. 

No se ensiapukin oli että ei tänään, eikä me mitään lääkkeitä saatu, että yön selviäisi rauhassa. Sitten apteekki sentään suostui myymään jotain kevyttä luontaisesti rauhoittavaa (mitä ikinä se onkaan?) ja huomenna sitten aamukasilta menen hakemaan tytön sairaalaan. 

Tulin kotiin nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä ja mietin, että enpä vaihtaisi muuhun. 

Tulomatkalla painoin mun jalanjäljen märkään jalkakäytävän sementtiin tuossa sivukadulla ihan vaan että voin siitä ohikulkiessa muistaa, että jonkun jäljen olen Candeiasiin joskus jättänyt. Naurattaa vieläkin.