Olin eilen käymässä yhden naisen luona, jota
mentoroin. Hän on työskennellyt prostituoituna maksaakseen opintojaan aiemmin
ja sittemmin meihin tutustuttuaan aloittanut työt toimistotehtävissä ja
soppariin kuului sitten pientä lifekoutsausta kera Hennan.
Meidän yhteinen polku ei ole ollut helppo. On
kielimuuria välillä ja kulttuurierojakin. Eniten ne kulttuurierot on näkyneet
siinä, miten erilaista meidän elämä nyt ylipäänsä on ollut. Tuolla kaduilla on
ihan oma alakulttuurinsa ja maailmansa ja monella siellä työskentelevällä ei
oikeasti ole käsitystä "normaalista" elämästä, etenkin jos vaikka
äiti on omistanut bordellin ja prostituution malli ja elämäntyyli on sieltä
asti omaksuttu.
Mutta sitten ylä- ja alamäkien jälkeen tulee
tuollaisia iltoja kun eilen. Istuttiin lattialle levitetyllä peitolla, koska
hänellä ei ole sohvaa uudessa asunnossaan, johon ei melkein ole varaakaan,
mutta hän halusi muuttaa meitä lähelle, koska opettelee ja omaksuu nyt sitä,
mitä on elää ihan tavallisesti töitä tehden ja viettää vapaa-aikaa vaikka sitä
teetä juoden. Siinä alkeellisen asunnon tyhjyydessä tämä nainen kertoi, että on
minun pyynnöstä vihdoin saanut häntä inspiroivien ihmisten listan valmiiksi.
Hän halusi näyttää listan ja kertoi, että myös minun nimeni on siinä.
Ja olikin.
Hän itki. Kertoi, että hän aina ajattelee, että jos
Henna pystyy johonkin niin hänkin voi pystyä. Ja että kun hänestä tuntuu että
asiat ei suju tai onnistu tai tulevaisuus on epävarma, hän miettii, mitä minä
siinä hetkessä tekisin ja heti on kirkkaampaa.
Oivalsin siinä, että vaikka sanoilla ja teoilla on
väliä paljonkin, lopulta oman elämän esimerkki voi puhua tosi paljon enemmän.
Ne ylä- ja alamäet ja se, ettei anna periksi. Se voi olla jotain innostamassa
tai rohkaisemassa etenkin silloin, kun itse ei edes yritä tai ymmärrä.
Matkaa on vielä, meillä molemmilla. Mutta hukkaan ei
mene yksikään hetki.
