keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Elämän ja kuoleman välissä

Maanantaina juhlittiin yhtä minun brasilialaisista tyttäristä. Hän täytti 19-vuotta ja sai samana päivänä kuulla elämänsä parhaita uutisia, unelmien uskomattomasta toteutumisesta ja tulevaisuutensa mullistavasta mahdollisuudesta. Sitä iloittiin, oltiin että iik miten siistiä. Illalla yhden meidän tiimiläisen kanssa kirjoiteltiin, miten ihmeellisen siistiä on saada olla osa sen neidon elämää ja kulkea sitä tietä prostituutiosta ja aineista tähän ja tästä eteenpäin ja miten siunattuja ollaan että juuri me saadaan tässä olla. 

Eilen illalla - päivä synttäreiden jälkeen -  istuin ensiavun aulassa tyhjyyteen tuijottaen ja tästä samasta neidosta tietoja odottaen. 

Hetkeä aikaisemmin hän oli vajonnut voimattomana mun käsivarsille, valahtanut tajuttomaksi kerrottuaan ensin että voi todella huonosti. Silmät ei reagoineet valoon, pulssi heitteli. Saatiin kannettua hänet autoon, ajettua lähimpään ensiapuun, jossa lääkärit ei päästäneet kuin yhden meistä neljästä mukana olleesta mukaan "punaiseen huoneeseen", sinne missä mennään jonojen ohi hätätilassa.

Ystävä laittoi sieltä huoneesta viestiä, että eivät löydä pulssia. Pidätin hengitystä siellä oven ulkopuolella, olin että näin tämä tarina ei muuten lopu. Ei tällä tavalla rumasti, ei kaiken sen hyvän jälkeen.

Lopulta pulssi palasi. Lääkäri sanoi, että tämä kaikki johtui siitä, että keho reagoi vaarallisesti huumeisiin. Kävi ilmi, että tämä meidän edellisenä päivänä synttäreitä viettänyt ystävä oli huumattu. Hän oli huomannut jotain olevan pielessä ja tuli meidän baselle, onneksi, koska jos taju olisi lähtenyt kadulla, en edes uskalla ajatella mitä olisi voinut käydä. 

Loputtomalta tuntuneen illan jälkeen palasin kotiin, kaaduin sänkyyn ja mietin, miten monta kertaa sanon tälle kaikelle vielä kyllä. Sille, että tämä on oikeasti elämän ja kuoleman kanssa taiteilua, sille, että tunteet heittää katosta lattiaan ja välillä pitää aidosti pelätä, mitä päivät pitää sisällään. 

Tänään pidin tätä ystävää sylissä, itkin niin etten pitkään aikaan. Se kysyi olinko vihainen siitä että aiheutti meille huolta. Olin että en, kun ihan tajuttoman onnellinen että hän on elossa ja kunnossa. Koko päivän olen ollut vähän hiljainen kaiken tämän jälkeen. Sanaton myös siksi, että näissä hetkissä huomaan, että olen kai sittenkin oppinut täällä rakastamaan. Niin että sattuu. Niin että olisi valmis laittamaan henkensä alttiiksi toisen puolesta, jos tarvitsisi. 

I am forever changed ja jotenkin tuntuu, että näin tämän pitikin mennä. Että en minä täällä näitä ihmisiä varten varsinaisesti ole, tämän kaiken voisi tehdä kuka tahansa muukin. Minä tulin tänne rakastamaan, oivaltamaan mitä se oikeasti on, oppimaan Häneltä, joka rakasti ensin.











perjantai 14. syyskuuta 2018

Valtaistuinsalissa


Eilen lähdin pitkästä aikaa katukirkkoon. Puisto oli täynnä ihmisiä, lapsia oli kymmeniä. Ensimmäiset juoksi syliin heti kun nousin autosta. Ei ne minua tunteneet, mutta tietävät että me tullaan torstaisin ja leikitään.

Meitä oli iso tiimi ja silti jokaiselle riitti tekemistä. Pelattiin palloa, hypittiin narua, lakattiin kynsiä, piirrettiin, tarjottiin puhdasta vettä, rukoiltiin, annettiin halauksia ja kaikilla oli kivaa.

Yhdellä oli kitara ja se lauloi meille tuttua laulua, joka menee portugaliksi näin:

”Me leva à sala do trono. Mostra a Tua beleza, quero ver Tua face…”

”Vie minut valtaistuinsaliin, näytä kauneutesi, tahdon nähdä kasvosi…”

Ja siinä punaisella matolla istuessani, timantteja taas yhden pienen kanssa piirtäessäni oivalsin, että tässähän me ollaan.

Valtaistuinsalissaan. Hänen kauneutensa äärellä, kasvojaan katsellen.

Niitä pieniä.
Isompiakin.
Puiston hämärässä, liiman hajussa.

Kotimatkalla autossa oli hiljaista.

Osa meidän tiimistä oli opiskelijoita ja kadulla ekaa kertaa. Moni itki.

Yksi kertoi, että itkee sitä inhimillistä kurjuutta ja elämän rumuutta, mitä siellä näki, mutta samalla sitä toivoa, mitä sinne syttyy noiden iltojen myötä ja että näkee nyt eri tavalla – näkee Jeesuksen silmät niissä silmissä ja vastaa Hänen hymyynsä.

En malta odottaa taas ensi viikkoon.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Kolme vuotta tässä maassa

Eilen tuli kolme vuotta täyteen Brasiliassa. 

Mietin, että nämä on olleet ehkä elämäni haastavimmat ja samalla kauneimmat vuodet. Että jollain tavalla ne kulkee käsi kädessä, se kun arki vaatii venymään ja se, miten se kaikki palkitsee. 

Minä olen muuttunut. Meidän työ täällä on muuttunut. Ihmiset, joiden parissa tehdään töitä ovat muuttuneet. 

Olen opetellut uuden kielen, joka vieläkin välillä ärsyttävästi takkuaa ja haaveilen mahdollisuudesta ottaa portugalin tunteja. Kuitenkin vedän tapaamisia ja ryhmiä portugaliksi ja säälin niitä jotka sitä minun huonoa kieltä joutuu kuuntelemaan.

Olen oppinut ymmärtämään tätä brasilialaista kulttuuria, joka aluksi tuntui ihan hullulta ja edelleen ajoittain yllättää. Silti solahdan siihen oudon sujuvasti mukaan ja ymmärrän sitä, vaikken välttämättä käyttäydy sen mukaan. 

Olen ottanut riskejä ja elänyt palkatta ja ilman varmoja säännöllisiä tuloja niin että ruoka ei ole kertaakaan loppunut tai vuokra jäänyt maksamatta. Se on ihme ja joka päivä mietin, että samalla se on ihan hullua ja niin kaukana siltä kuuluisalta mukavuusalueelta, mutta välttämätöntä täällä eläessä. Nimittäin ne riskit ja uskossa tehdyt hypyt. 

Olen nähnyt ihmeitä ilman määrää. Lukemattomia. 

Olen itkenyt ja nauranut enemmän kuin Suomessa yhteensä varmaan koskaan. 

Ja ehkä parasta kaikessa, olen saanut elämääni sellaisia ihmisiä, joita en missään muualla olisi voinut löytää ja kohdata. On ne mutaisten ja alkeellisten slummien kodeista tai kaduilta tai meidän tiimin sisältä, tänne asti on pitänyt tulla heidät löytääkseen. Olen saanut myös uusia ystäviä, sellaisia, jotka tositilanteen tullen olisi valmiita laittamaan henkensä altiiksi muiden puolesta, minunkin.

Aika kiitollinen fiilis. 










torstai 6. syyskuuta 2018

One of these days again


Täällä on päiviä ja on päiviä. Eilen oli hyvä päivä. Sellainen inspiroiva, minä pidin ekat mentorointisetit mun opiskelijoille ja olin innoissani niiden innosta ja itketin niitä kertomalla tositarinoita täältä, joiden erityisyyden aina itse unohtaa mutta muiden reaktiot muistuttaa, että aika helmiä hetkiä täällä saa elää. 

Tänään vein tiimejä slummiin, yhteen näistä meidän rähjäisimmistä paikoista. Olen ollut kolme viikkoa pois pelistä sairastelujen vuoksi ja vähän pihalla siitä mitä missäkin tapahtuu. Olin innoissani siitä, että vihdoin pääsen tapaamaan ihmisiä ja näkemään, missä mennään ja mitä upeaa kenenkin elämässä on tapahtunut.

Sitten kuulin, että yksi mun ystävä sieltä slummista oli tappanut toisen minun ystävän. 

Piti hengitellä hetki. 

Nämä uutiset kulkee mukana pitkin päivää ja palaa mieleen. Ja ne monet, monet hetket heidän kodissa, aidot jutut ja itkut ja naurut, äitiyden haasteet, raskaudet, kipuilut, onnistumiset...

Ja nyt tämä ystävä on paossa poliiseja, lapsineen kai, omiensa ja sen ystävän. Meidän huoli on suuri ja toki surukin ja hämmennys, että miten tässä näin kävi?

Opiskelijoille vakuuttelin, että kyllä täällä oikeasti on hyviäkin uutisia välillä. Ja sitten on näitä hulluja päiviä ja hetkiä, kun ei tiedä, mitä ajatella. 









keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kulttuurishokkeja


Meillä on tällä alkamassa kolmen kuukauden mittainen lähetyskoulu, jossa minä olen mukana opettamssa ja tulkkaamassa ja kuskaamassa ja mentoroimassa ja ties mitä. 

Hain yhden opiskelijan lentokentältä ja tajusin, että vaikken itseäni millään identifioi brasilialaiseksi, olen välillä yllättävän brassi sitten kuitenkin, tai vähintään tosi tottunut elämänmenoon täällä koillisessa. 

Tämä tyyppi, jonka noudin, on sellainen nuori jantteri pienestä kaupungista tuolta etelästä. Ensitöikseen se valitteli, miten kamalan kuuma täällä on. Minä pidätin naurua ja olin että kamoon, täällä on oikeasti viileä, tänään on vain +25 astetta mikä on ihan hiton ihana ja samalla meille tosi viileä päivä. Että odota vaan marraskuuta.

Lähdettiin ajamaan meidän baselle. Jätkä kauhisteli liikennettä, sanoi että kaikki muistuttaa häntä Intiasta ja että pelottaa. Minua nauratti taas. Minulle tämä liikenne on normaalia kaaosta, siellä sukkelehditaan se mikä pystytään ja toiset autot nähdään haasteina jotka pitää ohittaa ensi tilassa. Moottoripyörät puikkelehtii missä tahansa välissä ja taitavan kuskin tietää siitä, että se ei koskaan osu niihin. Mulla oli alla hyvä auto ja me päästiin sujuvasti perille.

Ajettiin rantatietä. Tyyppi ääneen ihaili turkoosia merta ja rantaa. Olin että tämä on yksi rumimmista rannoista tässä lähellä ja että veteen ei saa mennä koska hait on oikeita ja tuo ranta muutenkin täynnä huumeneuloja, mutta odota kun pääset jonnekin oikealle biitsille. 

Sitten saavuttiin meidän Candeiasiin, tähän naapurustoon jossa me eletään ja ollaan. Tiet on hiekkaa, kuoppaa, lätäkköä ja eläimiä. Tyyppi otti kuvia kuin kauempaakin tullut turisti ja oli että miten ihmeessä te voitte asua täällä. Minä siihen, että tämä on ihan paras mesta ja pian pääset slummiin, toithan kumpparit? 

Luvassa on siis kulttuurishokkeja myös muille kun niille, jotka saapuu maan rajojen ulkopuolelta. Aika avartavaa oikeastaan.