Tiedättekö kun on pitkään kirjoittamatta ja sitten ei osaa päättää, että mistä aloittaisi?
Siitä epäillystä vesikauhutapauksesta slummissa viime viikolla, kun miehen käsi oli koiranpuremasta muodottomaksi turvonnut ja lääkäri päivystyksessä unohtanut kertoa, että pitäisi ottaa rokotus ensi tilassa?
Vai siitä äidistä, joka kuritti lapsiaan lyömällä minun silmien edessä eikä lopettanut vaikka pyysin monta kertaa?
Vai siitä Lilianesta, jota kävin siskona kanssa katsomassa psykiatrisessa sairaalassa niin alkeellisissa oloissa, etten ikinä ole sellaista sairaalaa tavannut - kissoista, jotka kulki avoimista ikkunoista sisään ja ulos ja psykiatrista, joka kertoi, että nyt ei voida muuta tehdä kuin lääkitä, mitään muuta hoitoa ei ole antaa. Psykiatrisia sairaaloita koko osavaltiossa on vain kaksi ja ne molemmat tietenkin tupaten täynnä. Kaikilla muilla potilailla on joku sukulainen vieressä 24/7 - siellä oli tuoleista tehtyjä sänkyviritelmiä ja yksi sali, jossa potilaille lattialla pelkät patjat. Lilianella ei ole ketään apuna, koska sisarukset käyvät töissä, äitinsä oli hänet sinne alkujaan passittanut meiltä lähdettyään ja sairaala on liian kaukana, että sinne voisin minäkään päivittäin mennä käymään.
Vai siitä väsymyksestä, joka minut valtaisi, jos jäisin olosuhteita tuijottamaan - enkä yritä pyhistellä, niitä tuijotin pitkän tovin. Väsyisin tähän kuumuuteen, siihen että yhtään viileää päivää ei ole ollut sitten marraskuun. Väsyisin tähän toivottomuuteen, joka inhimillisesti tulee vastaan joka puolelta. Väsyisin siihen, että ihmisiin ei voi luottaa ja siihen, että aina on pulaa resursseista, siihen, että asiat ei ratkea sormia näpäyttämällä ja siihen, että kenenkään tilanne ei pakottamalla muutu.
Mutta sitten tuli pääsiäinen ja minun piti ihan itseni pysäyttää ja kliseisesti muistuttaa, että on toivo. On toivo ylösnousemuksesta. On toivo muutoksesta. On toivo parantumisesta. On toivo siitä, että ihan kaikki voi muuttua.
Vaikka olosuhteet on nämä, on toivo.
Ja sitä toivoa minä todistan omin silmin, niin siinä, että jaksan päivästä toiseen tätä työtä tehdä kuin siinä, että näen ihmisten elämien muttuvan, turvonneiden käsien palaavaan ennalleen ja sen äidin kuuntelevan, kun istutaan alas ja jutellaan siitä, että niitä lapsia ei voi lyödä ja siinä, että Liliane katsoo tarkkavaisesti silmiin ja kirkkaina hetkinä muistaa sen, että suomalainen purkka on hyvää ja että Henna puhuu suomea ja että taas ensi viikolla tulen käymään - ja se hymyilyttää.
Eilen sanoin, että en halua tehdä mitään täällä ilman että mun ylösnoussut Jeesus on siinä mukana. Musta ei ole, meistä ei ole, tästä maasta ei ole. Mutta Hänestä on. Ihan oikeasti näin.
