Miksi en kerro enempää?

Kesällä Brasiliasta jutelessamme yksi ystävä kysyi, miksen kerro enempää tarinoita, niitä tosielämän juttuja ihmisistä ja niiden arjesta, siitä mitä näen ja minkä keskellä tuolla mennään. 

Sanoin, että et sinä halua niitä kuulla enkä minä halua niitä sinulle kertoa. 

Viimeksi pari viikkoa sitten meidän lastenkotiin tuli tyttö, jonka tausta on niin jäätävä, että meidän paljon nähnyt psykologi itki järkytyksestä sitä lukiessaan ja mietti epätoivoissaan, miten me voidaan tehdä mitään, kun tämä ihminen on niin rikottu.

En minä niitä sellaisia tarinoita halua kertoa. En halua, että niitä kauhistellaan, koska ne on jonkun elämää täällä. Niitä on helppo kauhistella kauempaa, mutta joku elää sitä todeksi päivästä toiseen. 

Sosiaalityön opinnoissa aikanaan opin termin sosiaaliporno. Se on sitä, kun hurjia tarinoita levitellään pelkästään siitä kertomisen ja kauhistelun ilosta. En halua levittää sosiaalipornoa, vaan toivoa. Siksi en kerro esimerkiksi lapsiprostituutiosta juuri mitään. Et sinä oikeasti halua kuulla niitä elämänkohtaloita. En minäkään haluaisi. Haluan kertoa hyviä juttuja, sitä miten elämät muuttuu ja sydämiä eheytyy, kehoja ja mieliä myös. Onneksi niitäkin tarinoita täällä riittää, tosia.

Elän maassa, jossa lapsiprostituutio on laitonta. Silti elän kaupungissa, jossa on lapsibordelleja. Yksi niistä tuli julkiseen tietoon. Miksei sitä suljettu heti kun tieto tuli? Siksi, että sitä pyöritti yksi kaupungin lapsituomari ja tuomarit ovat vähän niin kuin lain yläpuolella.

Nyt se bordelli on kiinni (kuinka monta auki, en uskalla edes ajatella), tuomari sai ennenaikaisen eläkkeen ja saatiin tuomittua.

Täällä on lastenkoteja, joissa paritetaan lapsia tai myydään ne pois.

Täällä on slummeissa naisia, joista jokainen haastattelemamme aikuinen kertoo, että on tullut raiskatuksi ennen kahtatoista ikävuotta. Me tehdään töitä lasten ja teinien kanssa ja joka kerta kun nään yhdenkin tytön väistävän katsetta minut nähdessään, mietin, mitä se kokee ja elää kun illat pimenee ja me ollaan onnellisesti kodeissamme.

Täällä menettäisi järkensä, jos tuijottaisi vain kurjuutta ja näitä realiteetteja. On katsottava ylemmäs. On katsottava näitä lapsia ja naisia silmiin, nähtävä yksi kerrallaan.

On katsottava ylemmäs. Sinne, missä on vastaukset. Ihan kaikkeen.

Täällä sen vasta tajuaa, mihin kaikkeen. 

Niistä vastauksista minä hauan kertoa. Niin kuin siitä samasta meidän lastenkotiin tulleesta tytöstä rikkinäisine tarinoineen, joka viime maanantaina pyysi rukousta ja sanoi nyt uskovansa siihen, että hänellekin voi tästä eteenpäin tapahtua elämässä hyvää, että on tullut oikeaan paikkaan, jossa häntä rakastetaan aidosti. 

Finnish Nightmares, osa 1

Kuljen bussilla jonkin verran paikasta toiseen. Yleensä kävelen kyllä, mutta jos välimatka on pidempi, täällä pääsee tyyliin kolmellakymmenellä sentillä pitkänkin bussimatkan.

Paikalliset on kauhistelleet. Ne kysyy, että huikamala, eikö sua pelota, että siellähän voi joku ryöstää kun yksin menet ja ampuakin.

Haluaisin huomauttaa, että ketään ei ole ammuttu. Bussissa siis. Joku bussikuski Riossa ehkä kymmenen vuotta sitten, mutta nämä täällä ei unohda.

Kerroin, että ei minua pelota. Että jos menen jonkun kanssa, sekin tulee ryöstetyksi, että onko sekään nyt sitten hyvä? Ja että sitä paitsi, olen Suomesta, minun pahin pelko on se, että joku vieras tyyppi tulee istumaan viereen ja alkaa jutella.

Ne ei ikinä ymmärrä.

Mik-si?

Carmenin, mun slummiystävän, talo paloi. Oli jotenkin lohdutonta, kun ensin ei omista mitään ja sekin vähä, mitä ehkä oli, on tuhkana.

Siinä ei oikein ollut sanoja, etenkään kun selvisi, että hänen poikansa oli palon sytyttänyt. Saman katon alle oli myös pari viikkoa aiemmin muuttanut tytär, jonka Carmen oli aikanaan antanut adoptioon, mutta jonka ainoa tuntema äiti, se adoptiosellainen, kuoli, eikä adoptioisä enää halunnut häntä pitää omanaan. Miten? En tiedä.

Mitä tekee sitten kaupunki? Palauttaa rikasta brassielämää viettäneet tytön biologiselle äidilleen, joka antoi oikeutensa pois 15-vuotta sitten, keskelle likaista slummia asumaan ison mutasuon viereen, johon hevoset humahtaa vatsaa myöten eikä pääse ylös ja talo palaa alta.

Miten missään tässä on järkeä? 

Raivaustöitä. 

Kesässä kesästä kesään

Täällä taas!

Estou de volta!

  

Olen palannut kesälomalta Brasiliaan ja nyt kai pitäisi selitellä, miksi kaksi kuukautta vilahti vauhdilla kirjoittamatta mitään. 

Koska täydellinen Suomen kesä. 

Jopa niin hyvä, että piti vähän prosessoida sen äkillistä päättymistä ja tätä maisemanvaihtoa tänne tropiikkiin. 

Täällä ikikesän maassa on kesä - ja elämä - vaan niin erilainen.

Hiki ei lopu ikinä.  Ei i-ki-nä.

  

Aurinko laskee niin että viimeistään kuudelta on pimeää. Kesät, talvet.

Ja ne talvet muuten. Ne on sateisia. On tuhat astetta lämmintä ja sataa kadut tulviksi asti, sitten hetken paistaa niin että se vesi höyrystyy ja sitten on niin kosteaa, että pyyhe ei kuiva kolmeen päivään. Arvaa kuivaako se hiki? 

Kun tulin viikko sitten, löysin vaatekaapistani yhden jos toisenkin homehtuneen vaatekappaleen. Nam.

Illalla ei voi täällä mennä uimaan niin kuin pystyi vaikka Vaajakosken Naissaaressa hellepäivän päätteeksi. On nimittäin ihan hiton vaarallista. Ensinnäkin voi laittaa päänsä pantiksi, että joku ryöstää, voi raiskatakin. Toisekseen tuo ranta on täynnä haita, että viimeistään ne syö, jos sinne asti pääsee. Tosin kuulin, että ne härkähait ei syö ihmisiä, mutta ne ei tiedä ketä ne syö, ellei ne ensin maista. Joku tässä vasta kuoli siihen testipalaan.

Mansikat on mauttomia ja pahoja ja niistä voi saada tosi tehokkaan vatsataudin.

Koivut ei tuoksu koska niitä ei ole. Ilmassa väreilee aina sellainen lämmin roskan haju ja pieni häivähdys hometta. Joskus voi ohimennen tuoksua meri, jos oikein tuulee ja roskat on just viety kadulta tai joku hevonen on ne ilokseen syönyt. Vaipat on muuten niiden heppojen suurinta herkkua, ripulivaipat eritoten. Olen nähnyt omin silmin. Eivätpähän ehdi homehtua.

Tämä kesä oli ensimmäinen, kun rakastin itikoita. Suomen itikat on nimittäin ihan parhaita,  koska ne on isoja, hitaita ja ne pitää ääntä ja on siksi helppo tappaa. Lisäksi yksi itikka pistää vain kerran ja lentää sitten poikasiaan ruokkimaan. Täällä ne ei tee sitä vaan syö niin monta kertaa, että räjähtävät. Suomessa ei myöskään tarvitse miettiä, minkä virustaudin sai niiltä tuliaisina.

Torakoita ei tullut täältä ikävä. Ne typerät osaa lentää ja niitä on sisällä joskus. Viime kevään jatkuva torakkajahti muuten sai selityksen. Ne oli tehneet pesän meidän olkkarin lamppuun. Muutaman kuukauden kestänyt jahti sai arvoisensa päätöksen kun myrkytin ne kaikki kerralla pesineen päivineen. 

Näissä kuvissa ja näissä tunnelmissa siis elämä Recifessä jatkuu. Palaan tarinoin kun tämä arki tästä pyörähtää täyteen vauhtiin, sitten ei taas puutu yhtään mitään. Paitsi se kotimainen kesä.