Oikeesti

Luin muutamia postauksia taaksepäin ja niissä toistuu suklaa, itku ja ärsytys.

Selvennykseksi: ei hätää.

A) En lohtusyö. Syön suklaata joskus siksi, että se nyt vaan kuuluu ihmisen elämään ulkomaillakin ja kämppiseni ruokavalio koostuu pääasiassa siitä ja muista periamerikkalaisista eineksistä, joten kiikutan sitä usein myös pyynnöstä. Suklaa täällä ei suomalaiseen makuun ole kovin kaksista, joten ei se mistään leivästä mene. Lisäksi syön brasilialaisella mittapuulla hyperterveellisesti, ne jaksaa sitä ihmetellä.

B) En itke koko ajan. Enkä edes välillä vaan ihan vaan silloin tällöin ja joskus se on vaan sellasta sisäistä liikutusta eikä mitään räkimistä. Sellasta räkimisitkua en ees muista. Yleensä se on sellasta hyvää itkua eniveis, jos nyt edes itken.

C) En ole ärsyyntynyt joka päivä. Enkä edes joka toinen päivä. Yleensä se iskee kassajonossa tai iltaisin itikoiden takia. Päivisin syy on torakoissa. Tänään en ole nähnyt yhtään, jippii!

D) Rakastan Brasiliaa ja oloa täällä. Harva se päivä kuljen tuolla ties missä ja hymyilen, koska en vaan käsitä, että saan täällä olla ja oon pohjattoman kiitollinen siitä. Elän unelmaani ja täysillä niitä asioita, mitä haluankin ja harmittaa olla täältä pois melkein pari kuukautta, vaikka ei harmitakaan tulla Suomeen. Kunpa voisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. En ikävöi Suomeen. Ikävä on vaan kaikkia pieniä ihmisiä ja joitain isompiakin, Prisman kassaihmisiä, puhdasta ruokaa, tiskikonetta, imuria ja viileää kesää. Okei, ja mansikoita, peiton alla nukkumista, Hesarin kuukausiliitettä, puhdasta hanavettä ja sateista metsää. 

Nyt kun pitäisi tiskata, se tiskikoneikävä on listalla aika korkealla. Shame on you, Henna, senkin valkoinen suomalainen yltäkylläisyyteen tottunut missionääri. 

Näitä mun white helper -pohdintoja voin muuten jakaa lisää kunhan saan ne loppuun asti mietittyä. Ovat olleet pinnalla viime aikoina mun pohdintojen top kympissä. 

PS. Oon jo pitkään miettinyt muuttoa slummiin, ihmisten keskelle, to do life. Helppohan se on täältä kerrostalon muurien ja porttien sisältä huudella, kun tiskivesi juoksee ja tuuletin pöhisee ja sähkötkin maksan ihan itse. 

PPS. Äiti, hengittele vaan syvään. En just nyt ole mihinkään muuttamassa. Suomeenkin tulen ihan parin viikon päästä käymään. Otan aurinkoa veneellä ja olen niin kaukana favelasta, että en siinä kulttuurishokissa pian muista koko Brasiliaa.

 

To do life?

Ärsyttävä maa tämä Brasilia

On hetkiä, kun ärsyttää tämä maa. Ne on sellasia nopeita ja ohimeneviä tilanteita, mutta välillä ottaa päähän mikä milloinkin.

Eilen ärsytti kassajonossa. Oli pahin ruuhka ennen sulkemista, kymmeniä ihmisiä jonottamassa, vapaana olevia kassaneitejä, jotka sulkevat luukut hymyillen ja vain kaksi kassaa auki. Siinä jonotin puoli tuntia ja ikävöin kotimaista Prismaa. Sain toisen sisäisen kohtauksen (ensimmäisen sain niistä hymyilevistä kassaneideistä), kun mun edessä olevan perheen lapsi ei osannut käyttäytyä ja sadattelin mielessäni niitä tuhansia ja taas tuhansia huonosti kasvatettuja lapsia ja onnetonta lapsenkasvatusmallia, mitä nään joka puolella. (Toim. huom. en tarkoita, että kaikki perheet olisi sellaisia, mutta valitetettavan moni niistä, joiden parissa työskennellään)

Kolmannen kohtauksen sain, kun just päästyäni kassalle tämä edelläni oleva perhe maksoi käteisellä. Virhe. Ei niillä ole vaihtorahaa. Odoteltiin viisi minuuttia lisää, että joku myymälävastaava kävi sitä jostain taikomassa. Siinä vaiheessa olin jo että miksiolentähänmaahanikinätullut.

Oliko mulla mihinkään kiire? No oli, jätski oli sulaa ja suklaa poltti käsissä. Olin niin ne ansainnut, koska viikko oli aika tiukka. 

Nimittäin tällä viikolla yksi meidän tiimin jäsen osoittautui tosi ikävällä tavalla epäluotettavaksi ja passitettiin paluumatkalle yli kahden vuoden työskentelyn jälkeen. Lisäksi kaksi meidän tiimistä ryöstettiin,  kolmas oli yrityksen kohteena, ihan näillä lähikaduilla. Ärsytti, että tiimikavereihin ei voi aina luottaa (enkä nyt haluaisi kirjoittaa, että tyyppi oli paikallinen, mutta oli se...) ja se, että ei ole turvallista missään kulkea ilman autoa tai ihmisiä. No, auton hankinta on ollut mielessä, mutta se on taloudellisesti aika iso haaste tällä hetkellä ja toisekseen välillä on vaan pakko kulkea itsekseen - tai lähes aina. Miten muutenkaan? Mistä taion jonkun perheen ympärilleni tai ison porukan saattamaan baselle? Kaduille mennään aina tiiminä ja autolla, se ei ole ongelma, mutta tämä tavallinen kulkeminen on se haastavin osuus.

En silti suostu pelkäämään tai jäämään kotiin, jos vievät rahaa tai puhelimen, siitä vaan. Olen todistanut paria ryöstöä pienen matkan pästä ja niistä on vähän ristiriitaiset fiilikset. Mulla on teoria siitä, että jos käyttäytyy tarpeeksi kreisisti, ne jättää rauhaan. En tiedä uskaltaisinko sitä silti kokeilla tositilanteessa.

Neljännen kohtauksen sain, kun meidän talon alakerrassa oli kaksi torakkaa palatessani. Ne on ällöjä. Tosi ällöjä. Tapoin ne molemmat ja koin jonkinlaista onnistumista elämässä. In your face, Brazil, ajattelin. 

Sen suklaan ja jätskin jälkeen olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan selkeästi. 

Rakastan tätä maata sittenkin. Vaikka niiden jätski on vesipohjaista ja se suklaa oli luokattoman huonoa eikä mitään Fazeria. Ei se haittaa, tämä maa on silti ihan kiva. Aion silti kulkea itsekseni vaihtoehtojen puuttuessa ja ottaa pieniä riskejä. Totesin, että jos kaipaisin tavallisen turvallista elämää neljän seinän sisällä, olisin ostanut asunnon Porista jo aikaa sitten ja tekisin tuttua duunia lyhyellä työpäivällä korkeintaan Raumalla asti ja kävisin sunnuntaisin pyhävaatteisiin pynttäytyneenä kirkolla ja olisin että halleluja. 

Vaan kun ei riitä se, täällä on paljon siistimpää, kaikesta huolimatta. 

Tulvii

Recifessä tulvii, silleen ihan oikeasti niin kuin ei Porissa koskaan. Paikalliset nauraa minun punaisille kumppareille, mutta niiden hymyt hyytyy kun ne tajuaa, että voin kävellä kadulla ihan rauhassa, vaikka olisi polviin asti vettä. Ja sitähän on. 

Porukka painaa sandaaleissa kahlaten lammikoiden halki ja seuraukset on ikävät. Ensinnäkin osa lammikoista on syvempiä kuin uskoisi ja tiet vajoaa alta. Lammikoissa ja seisovissa vesissä täällä muutenkin muhii kaikenmaailman matoja ja jotkut niistä menee ihon alle, for real. 

Meidän slummityöstä vastaava Luke nimittäin pelasti yhden pikkutytön sandaalin ajelehtimasta tulvivasta ojasta, ihan noin vaan nopeasti kurotti sen sieltä vedestä, ei siinä mitään. Hetken päästä se ihmetteli outoa tuntemusta oikean käden etusormessa ja huomasi, että ihon alla liikkuu mato, todennäköisesti lihansyöjäversio. Ei mitään, tiimissä on lääkäri. Vähän haavaa sormeen, mato ulos, löytyi toinenkin ja homma kunnossa. Seuraavana aamuna Luke heräsi siihen, että koko etusormea kiersi - sisäpuolelta tietenkin - pitkä mato ja sormea ei voinut koukistaa. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta enpä välttämättä niillä sandaaleilla halua tuolla rymistellä menemään. 

Baselta meni tämän sateen takia sähköt, netti toimii hitaasti ja tekee kortilla maksamisen lähikaupassa mahdottomaksi ja tämän illan tilaisuus on peruttu, koska äänentoisto ei toimi ja vettä on basen pihalla nilkkoihin asti. 

Kahlasin kaupasta suklaata ja pidän sadetta, tuntuu vähän oikeasti syksyltä. Teetä en silti taida juoda, menee hikoiluksi. 

 

Nämä kuvat kertoo, että meemit elää ja RAINcifeläiset ottaa tästä säästä ilon irti.

EDIT: luin juuri, että täällä on viimeisen 24 tunnin aikana satanut keskimäärin 17 toukokuisen päivän edestä, vettä on tullut sellaiset 180mm sitten eilisen, että ei ihme jos vähän tulvii...

Torstaisin

Eilen illalla mentiin yhteen ison valtatien mutkaan iltaa viettämään, sinne minne kymmenet lapset ja niiden äidit tulee myös. Niillä on kodit jossain muualla tai sitten siinä kadun varrella, patjoineen päivineen. Se paikka on vilkas ja ruokaa joku tuo aina, siksi ne sinne tulee. 

Minä sain kynsihoidon, kun 5-vuotias Jessica ne itsepintaisesti ja kerrassaan ammattilaisen ottein halusi lakata. Punaista oli joka puolella, mutta myös kynsissä, joten setti oli suorastaan onnistunut. Lakkauspuuhat valmiiksi saatuaan Jessica laittoi tutin suuhun ja heilautti päätään niin että korvikset kilisi, pronto, se sanoi. Valmista tuli ja taiteilija oli tyytyväinen työhönsä.

Toisen neidon kanssa piirrettiin. Ingridi samaiset 5-vuotta ja mikä taito värittää tekemääni timanttia. Todettiin siinä, että ollaan aika timanttisia molemmat ja hymyiltiin. Saatuaan paperin valmiiksi hän esitteli sitä ylpeänä kaikille, ei ihan joka päivä värikyniä tule kuulema käytettyä. 

Pojat pelasi jalkapalloa keskellä tietä. Lopuksi ne oli hiestä märkiä ja naurusta posket kipeinä, isoimmatkin. 

Kulkukoirat meni ohi laumana, minä väistin niitä ja torakoita. 

Oli hyvä ilta. Muistin sellaisesta unelmoineeni joskus vuosia sitten ja täällä sitä nyt olen, just sillä paikalla, just sellaisella kadulla ja just sellaisten ihmisten keskellä. 

Mistähän sitä seuraavaksi alkaisi unelmoida?

Kerrassaan onnellista

Ai mikä? No se, kun huomaat aamulla kengässäsi piileskelevän ison torakan ja toteat, että torakkajahti asunnossa ei nyt istu aamurutiiniin ja päätät säästää sen hengen. Sitten kiikutat ötökän varovasti kengässä ikkunan luo ja heität pihalle. Samalla kun torakka tippuu kiveykselle, jostain ilmestyy salamannopeasti paikalle lisko, joka popsii sen tyytyväisenä aamupalaksi. 

Voittajafiilis, mulla ja varmaan myös sillä liskolla.