Siellä missä sydän elää

Miten voi olla jo lokakuu? Aika valuu vauhdilla, päivät seuraa toisiaan ja välillä ehdin miettimään, mitä oikein on mahtunut näihin päiviin. 

On ollut erilainen syksy, todella haastava ja silti olen löytänyt itseni pohtimasta, onko tämä elämäni vaikein vuosi vai sittenkin parhain?

Viime viikolla kävin Riossa. Sekin oli ihan yllärireissu, minulla ei ollut rahaa lippuihin tai mihinkään, mutta silti oli fiilis, että sinne pitäisi mennä. No, yksi meidän lähetyskoulun opiskelijoista nykäisi minua hihasta ja kysyi, olenko suunnitellut reissua. Sanoi, että jos olen, hän on valmis maksamaan lentoliput. Hengitin syvään ja ostin liput. 

Riossa satoi, vietin suurimman osan ajasta yhdellä saarella "mökillä" ja katsoin kaatosadetta, kirjoitin kymmeniä sivuja ja nautin viileydestä. Lepäsin. 

Näkymä mökiltä

Tapasin riolaisia julkkiksia yrityshotellilla, jossa oli uima-altaat ja kiiltävät lasiseinät. Samana iltapäivänä ajettiin sinne Gramachoon, kaatopaikan slummiin, jonne pitää mennä auton ikkunat avonaisina ja hätävilkut päällä - että eivät luule poliisiksi ja ammu. 

Kaksi kilometriä ennen slummia tiesin olevani paikassa, jonne oudosti kuulun. Siellä jakkupukutodellisuudessa, kiiltävien lattioiden ja korkokenkien maailmassa tunsin olevani muukalainen, vaikka ennen työskentelin sellaisessa itsekin ja hengitin sitä ilmaa. Nyt slummin ovella, tummien ihmisten keskellä, niiden kengättömien, olin yhtä hymyä. 

Istuin maassa Isaacin kanssa leikkien. Juttelin äitinsä kanssa ja kiertelin slummissa tutustuen muihinkin. Sabrina kysyi, onko Eurooppa jossain Goianian lähellä täällä Brasiliassa ja entä Recife, ihan uusi paikka hänelle. 

Katsottiin Gramachoa kukkulan päältä, suunnittelivat jonkinlaista vesiputkistoa, slummissa ei tähän päivään asti ole ollut juoksevaa vettä. Pian on. 

Kukkulan päältä näkee miten horisontissa poltetaan kaatopaikan roskia

Sinne kukkulalle kiivetessä autoin kahta pikkutyttöä nousemaan jyrkkää rinnettä, nostin heitä ylöspäin ja samalla pieni kengätön poika tarrasi minua jalasta kiivetäkseen korkeammalle. Siinä seisoin keskellä rinnettä ja mietin, että jos tämä olisi ainoa asia mitä ikinä elämässäni tekisin - auttaen niitä pieniä pidemmälle ja korkeammalle - olisin onnellinen. 

Majapaikkaan palatessa mietin, miten hyvä on löytää se paikka, jossa on kotonaan ja jonne kuuluu. Löytää heimonsa ja ihmisensä, sydämensä sykkeen ja syynsä elää.

My tribe