Mariana

Jotenkin ihmeellisesti minun elämään on siunaantunut näitä nuoria tyttöjä, jotka alkaa kutsua minua äidiksi ja joiden elämässä saan olla mukana pyytämättä ja ansaitsematta. 

Kuvankaunis Mariana, 17, tuli meidän lastenkotiin ihan kamalasta taustasta. Ensimmäisen viikon hän sai paniikkikohtauksia koko ajan eikä uskaltanut poistua huoneestaan. Hitaasti alkoi kuitenkin luottaa ja saada varmuutta olemiseensa. Ja hän löysi taas kynänsä, alkoi kirjoittaa kauniita runoja, lauluja, sanoja paperille ja sitä kautta me löydettiin yhteys, puhuttiin kirjoittamisesta ja inspiraatiosta ja siitä, miten sanat vaan soljuu ja löytää muotonsa paperilla. 

Yhtenä iltana ajettiin bussilla erään sillan alta tästä aika läheltä ja Mariana otti minua kädestä ja sanoi, että kato, Henna, noilla penkeillä mulla oli tapana nukkua. Siinä, keskellä tätä öisin hurjana sykkivää kaupunkia, ison liikenneympyrän keskellä siltojen alla se kuvankaunis tyttö nukkui, kun pakeni kotoaan, jossa äitinsä lukitsi päiväkausiksi vessaan ilman ruokaa. Kotoaan, jossa setänsä raiskasi ja jossa äitinsä lopulta yritti tappaa. 

Marianan koko keho on viiltojen peitossa. Hän on viiltänyt ihonsa rikki kaikkialta mistä on pystynyt, ihossa on paksuja arpia, joita hän hermostuksissaan sormeilee kun tulee joku jännittävä tilanne. 

Yhtenä päivänä Mariana katsoi minua syvälle silmiin ja kysyi, voisinko adoptoida hänet. 

En tiennyt mitä vastata. Että en, mutta miksi en? Että tietysti, mutta miten? 

Sitten siitä viikko ja lastentuomari siirsi hänet toiseen lastenkotiin vaarallisuutensa vuoksi. Mariana oli piilotellut veitsiä huoneeseensa ja käyttänyt koulussa huumeita. 

Minä käyn häntä edelleen siellä toisessa lastenkodissa katsomassa. Tällä viikolla hän antoi minulle kolme kirjettä ja korun, jonka oli säästämillään rahoilla ostanut. Kirjeissä hän kertoi tarkemmin tarinaansa ja minä itkin niitä lukiessa. Minua hän kutsuu suomalaiseksi äidikseen ja kertoi, että ei halua enää huumeita eikä viillellä enää koska on ihmisiä, jotka uskovat häneen. Hän sanoi, että haluaa vaan että olen hänestä ylpeä. 

Tämä ei ole mikään epätavallinen tarina täällä. Ei se, mitä hänelle on tehty eikä se, miten hän kiintyy yhteen suomalaiseen uuden elämän toivossa. Minä tunnistan nämä polut kyllä. 

Mariana täyttää 18-vuotta kolmen kuukauden päästä. Mitä sitten? Mihin hän menee? Tytölle joka on elänyt kadulla ne kadut on tutut ja hänellä on "cara da rua", kadun kasvot. Hän solahtaa sinne helposti, luontevasti ja löytää tiensä ansaitakseen rahaa ja etsiäkseen ihmiset jotka "pitävät huolta", jos ei ole muuta. Meidän turvatalo ei ole hänelle vaihtoehto, sillä me ei voida ottaa tyttöjä, joilla on mielenterveyshaasteita, koska meillä ei ole tarjota osaavaa kuntoutusta eikä tilanne silloin ole turvallinen kenellekään, valitettavasti.

Minulla on muutama kuukausi tässä aikaa miettiä, mitä minä voin tehdä. Sitä ennen aion tavata häntä kerran viikossa epävirallisesti mentoroiden, juoda kahvit ja puhua elämää ja toivoa, vakuuttaa että hän ei ole yksin.