Psykiatrisella käymässä

Olen nyt muutaman viikon ajan käynyt moikkaamassa Lilianea psykiatrisessa sairaalassa. Niitä sairaaloita on koko osavaltiossa vain kaksi ja ennen ensimmäistä vierailua piti tehdä vähän henkistä valmistautumista, koska arvasin, että kyseessä ei ole mikään suomalainen sairaala olosuhteineen. 

Eikä ollutkaan. 

Tästä tunnin matkan päässä minua odotti vanha, ränsistynyt sairaala, jossa ihan ensitöikseen minua tervehti läjä kissoja, jotka kulkevat avoimista ikkunoista ja ovista miten lystäävät - niitä on sisällä huoneissa ja ruokapöydillä ja ties missä. Huoneet ovat isoja, nissä on sinisellä nappamuovilla päällystetyt sängyt ja joillain onnekkailla ja ei-itsetuhoisilla lakanat. Se osasto, missä kävin ensin, oli sellainen joihin tulee omainen mukaan. Heille ei ole sänkyjä, vaan iso sali oli täynnä vaikka mitä tuoliviritelmiä, joista oli tehty makuupaikkoja potilaiden sänkyjen viereen perheenjäsenille. Omaiset tuntuivat siellä olevan vähän niin kuin sairaanhoitajan apukäsiä, minä sain yhdeltä naapuripedin potilaan äidiltä yksityiskohtaisen selvityksen Lilianen tilanteesta ja meni hetki hoksata, että jaa, tämä leidi ei olekaan täällä töissä, mutta tyttärensä seuralainen 24/7. 

Toinen osasto, jolla Liliä kävin katsomassa oli sitten omaa luokkaansa sekin. Lilin sisko, minun brasilailainen tyttäreni Vitoria, pyysi minut mukaansa, koska "ei halua astua siihen rakennukseen koskaan yksin". Mietä odotti avoin, iso tila ja huoneet, joissa ei ollut ovia. Vessat olivat myös ovettomia ja samoin suihkut. Yksi potilas oli lepositeissä siinä käytävällä, toinen makasi lattialla, kolmas poltti tupakkaa ja yritti myydä sitä minullekin. Muutama valkotakkinen hoitaja ja psykiatri siellä pyöri, mutta muuten likaiset ja osin homeiset huoneet olivat potilaita täynnä. 

Toisella kertaa siellä oli siivouspäivä ja hajukin onneksemme lievempi. Minun vaalea ihoni ja hiukset olivat tietysti nähtävyys ja yksi jos toinenkin kävi halaamassa, silittelemässä mun ihoa ja levittelemässä tukkaa ihastuksissaan. Yhden naisen sormet olivat oudosti turvoksissa ja katse niin intensiivinen, että teki mieli väistää. Hoksasin, että hän oli ollut sidottuna sänkyynsä aiemmin, siitä turvotus ja muodottomat sormet. Onneksi olen aika tottunut ja sain sieltä monta uutta ystävää ja kymmeniä pyyntöjä ottaa heidät mukaani. Nauratti, että herkempää olisi voinut huimata, mutta Brasilia on koulinut minusta kovaotsaisen mutta herkkäsydämisen lähetystyöntekijän ja selviän oudoista olosuhteista yllättävän vähällä. Yhdellä kertaa mukanani ollut meidän Betania-talon johtaja itki autossa kotimatkalla, että miten tällaisia paikkoja on hänen rakkaassa Brasiliassa. Minä olin meistä se vähemmän yllättyneempi.

Viime viikonloppuna psykiatri kertoi, että tekevät kaiken potilasraportoinnin käsin ja hän pahoitteli, että ei ole yhtään perillä Lilin tilanteesta, koska ei löytänyt oikeaa vihkoa. Lilin matkalaukku oli hänen pöytänsä alla varastossa ja huone pieni ja tunkkainen, katossa pyöri laiskasti tuuletin ja ikkunalaudalla istui tietysti kissa. 

Sisäänkäynti suljetulle osastolle kera kissan, kuinkas muutenkaan

Liliane itse voi hyvin, joskin on vahvasti lääkitty ja puheesta on ajoittain vaikea saada selvää, mutta itsetuhoisuus on jäänyt ja hän saa pitää sängyssään lakanaa. Siellä me sitten lauletaan ja jutellaan ja lakataan kynsiä ja luetaan Raamattua - Lili sanoi, että se on ainoa asia, mikä auttaa kun hän kuulee outoja ääniä. 

Sieltä kun hyppään uberiin ja tulen takaisin kotiin, on aina monta ajatusta. Niin kuin se, että apua. Ja se, että mihin Lili sieltä menee? Koko osavaltiossa ei ole mitään laitosta tai sairaalaa, jossa olisi hänelle paikka. Ehdottivat, että entä jos hän muuttaisi yksin asumaan ja auttaisivat ruokakasilla viikottain. Sanoin, että entä jos tyttö on asunut lastenkodissa koko ikänsä eikä koskaan elänyt omillaan - että nyt tässä mielenterveyden horjuttamassa tilassa ei ehkä ole ihan paras vaihtoehto, jos koskaan. Me yritettiin pitää Liliä silloin kaksi viikkoa ja loppuajasta oli vaarassa hänen oma terveytensä ja meidän muiden turvallisuus, että ei. Pelasin mun sosiaalityöntekijä-kortilla ihan rohkeasti saadakseni heidät oikeasti miettimään parempia vaihtoehtoja, koska kaupunki on hänen hoidostaan vastuussa. 

Tänään Lilin sisko laittoi viestiä, että Lili on siirtymässä äitinsä luokse tähän ihan lähelle asumaan. Edellisen kerran sitä auttutta kesti tunnin, äiti uhkasi tappaa tyttärensä ja Lili joutui taas kadulle, josta sitten meni sinne sairaalaan. Sairaalasta sanoivat nyt, että täysi-ikäistä ei voi väkisin siellä hoidettavana pitää ja että muutenkaan ei ole tilaa. 

Huoh.